Katoamisia

Sirât on vuoden eurooppalaisia elokuvatapauksia. Espanjalais-ranskalaisen Oliver Laxen teoksen tunnetummat nimet ovat pääosan palkittu Sergi Lopez ja tuottajana toiminut Pedro Almodóvar, mutta tältä taustalta ei tyylistä voi päätellä mitään. Aisti­painotteinen kerronta tuo enemmän mieleen Gaspar Noén tai Michelangelo Anto­nionin. Riskinotosta palkittiin Cannesissa, jossa Sirât sai tuomariston palkinnon, kilpasarjan kolmossijan.

Sirât on jännityselokuva, oikeastaan uhka­elokuva. Tarinasta on vaikea kuvailla muuta kuin perusasetelma: isä Luis (Sergi Lopez) ja noin kymmenvuotias poika (Bruno Núñez Arjona) matkustavat henkilöautollaan jossain Marokon hiekka-aavikolla etsimässä parikymppistä aikuista tytärtä. Kadonnut kai lyöttäytyi syrjäseudulla aavikkoreivejä järjestävien ja rähjäisillä busseilla liikkuvien teknonomadien piireihin.

Keski-ikäinen ja keskiluokkainen Luis ei saa hippiväen luottamusta. Asiaa ei auta, että epätoivo näkyy jo hänen kasvoiltaan.

Karu ympäristö tuntuu vihamieliseltä. Hippien jättikaiuttimista aavikolla soittama tekno jytisee uhkaavassa, rutikuvassa miljöössä brutaalisti ja hypnoottisesti. Vaikka sotilasajoneuvoja pitää vältellä, ne ovat kuin omiaan puuhaavia villieläimiä. Täällä ei ole niin sanottua sivistystä eikä luontoakaan, vain vaeltajia ja olosuhteet.

Poikkeuksellisen tenhoavaa Sirâtista ei siis tee tarina vaan paikka, tunnelma sekä hahmot. Kaksikko ujuttautuu erään hippiryhmän matkaan. He ovat empaattisempia kuin vastauksia vaativa Luis haluaa uskoa.

Laxen elokuvan ilme on realistinen, mutta matkaa tehdään ihmismieleen. Liike on tärkeämpää kuin määränpää, tuonpuoleisen raja.

Useat hippiporukan näyttelijät ovat amatöörejä, joista näkee elämän jäljet. Normeista luopuminen ja transsin tavoittelu ei välttämättä ole tehnyt näistä hahmoista onnellisempia, mutta heidän todellisuutensa on vapaa auktoriteettien ja huomisen kahleista. Kaoottisessa maailmassa se on yhtä hyvä tapa elää kuin joku muukin.

Taustatarinoiden avaamisen sijaan Laxe antaa tyyppien olla kameran edessä tosia ja improvisoida. Minkäänlaista romantiikkaa hän ei yhteisön ympärille rakenna. Viileästi toteava katse paljastuu silti herkäksi ­Werner Herzogin 1970-luvun kummajaiselokuvia muistuttavalla tavalla.

Vire ei juuri muutu uutislähetyksen paljastaessa, että periferian tuolla puolen käydään kolmatta maailmansotaa. Kaiken keskellä elämänhaluiset ihmiset löytävät sykkeen ja merkityksen tanssimalla. Yksin ei selviä, voi vain ottaa hetkestä kiinni. 

Oliver Laxe: Sirât. Elokuvateattereissa 21.11. ★★★★