Nappia painamalla

Totaalisen ydinsodan uhka ei ole kadonnut, siitä ei vain puhuta. Kathryn Bigelow’n elokuva A House of Dynamite on trilleri ja huudahdus hirveästä asiasta.

Teesejä on kaksi. Kukaan ei halua olla se, joka päättää vastaiskusta, kun mannertenvälinen ohjus uhkaa ydinasevaltiota. Tositilanteessa pitää toimia vajaan tiedon pohjalta. Protokollat ja tarkka harkinta ovat utopiaa. Eikä kukaan haluaisi elää maailmassa, jonka täystuho on joka hetki tuntien kysymys. Sellaisessa todellisuudessa ihmiskunta kuitenkin on.

Elokuvassa Yhdysvaltoja kohti on ammuttu ballistinen ydinohjus. Tarkka laukaisupaikka Tyynellämerellä on satelliittien katveessa. Hyökkääjästä ei ole varmuutta. Puolessa tunnissa ohjus saavuttaa kymmenen miljoonan asukkaan Chicagon.

Mitä jos torjuntaohjukset eivät osu, presidentti on tavoittamattomissa, venäläiset pelaavat aikaa ja neuvonantajat myöntävät epätietoisuutensa kriittisillä hetkillä?

Rakenne on Rashomon-tyyppinen: samat vaiheet nähdään eri näkökulmista, tässä tapauksessa valta-asemajärjestyksessä. Katse on komentoketjun työvaiheissa ja ihmisissä. Dokudraamamainen kerronta voisi luhistua vakavuuteensa ja kiepsahtaa naiiviksi julistukseksi. Bigelow menee pompöösin rajalla mutta on hirvittävän taitava elokuvantekijä. A House of Dynamite kulkee kuin juna.

Aiemmissa elokuvissaan The Hurt Locker ja Zero Dark Thirty Bigelow on kuvannut voimankäyttäjiä, sotilaita ja väkivallan virkamiehiä. A House of Dynamiten alkupuoli keskittyy näennäiseen jämäkkyyteen, joka vaihtuu epävarmuuteen. Jokainen ratkaisu perustuu yksilöiden psykologiaan ja sattumanvaraisiin vaikuttimiin. Ei ole aikaa kipuilla. Kaikki kipuilevat.

Ensemblesta nousevat Rebecca Ferguson Valkoisen talon tilannehuoneen upseerina, Tracy Letts vastaiskudoktriinia puolustavana kenraalina ja Jared Harris puolustusministerinä, jonka tytär Chicagossa ei vastaa puhelimeen. Oma ylväs muotokuva seinällä muuttuu irvokkaaksi, kun mahtimies tuntee olonsa maailman heikoimmaksi.

Idris Elban presidentti sanoo, ettei tilan­netta pidetty realistisena, joten hän ei perehtynyt vaihtoehtoihin. Edessä on ruokalista ja pitäisi tehdä tilaus, valmistetaanko Venäjä tai Pohjois-Korea ydiniskulla raa’aksi vai kypsäksi.

Takana värisee nykyhetki, jossa suurvaltojen johdossa on pikkumaisia egoisteja. Bigelow ja käsikirjoittaja Noah Oppenheim esittävät kauhuskenaariossaan sittenkin ideaalitilanteen, ei sellaista, jossa Valkoinen talo on ailahtelevien törppöjen käsissä.

Epämukavaan aiheeseen ei tarttunut Hollywood, vaan elokuvan rahoitti Netflix. 

Kathryn Bigelow: A House of Dynamite. Netflix. ★★★★