Näin Suomi pärjäisi sodassa
Arvio: Jännitysromaani tuli paljastaneeksi asioita, joista ei voi puhua meillä faktoina.
Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 8/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.
Pääesikunnassa siviilivirkamiehenä työskentelevä reserviupseeri Helena Immonen julkaisi syyskuussa esikoisteoksensa Operaatio Punainen kettu (Crime Time). Romaani olisi helppo luokitella Ilkka Remes -kategoriaan, kertoohan se lähitulevaisuuden kuvitellusta aseellisesta konfliktista, johon Suomi ajautuu.
Kirjan juoni on sotapelimäinen: kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa Ruotsi päättää hakea omin päin Nato-jäsenyyttä. Venäjä raivostuu, ja tekee tunnuksettomilla sotilaillaan voimannäyttöiskun Gotlannin varuskuntaan ennen jäsenhakemuksen käsittelyä.
Yhteisiin puolustussopimuksiimme vedoten Ruotsi pyytää Suomelta Gotlannin takaisinvaltaukseen maavoimien yksikköä, eikä Suomi pysty kieltäytymään. Venäjä ei ole ottanut vastuuta Gotlannin tapahtumista, eikä virallisesti ole konfliktissa kenenkään kanssa.
Suomi lähettää valmiusjoukkojensa reserviläisiä taisteluihin Ruotsiin, ja asettuu samalla Venäjän voimatoimien kohteeksi.
Kirja sai ilmestyessään varsin maireat arvostelut, mutta samalla syntyi myös toinen, erikoisempi ilmiö. Keskeiset suomalaiset turvallisuuspolitiikan vaikuttajat, kenraaleista korkeisiin virkamiehiin asti, alkoivat kehua teosta sosiaalisessa mediassa. Viidakkorumpu toimi, ja koko syksyn ajan Kettu-puheenaiheeseen on törmännyt niin sotilaiden kuin poliitikkojenkin keskusteluissa.
Siinä vaiheessa kun valtakunnan ykköspäättäjät politiikan eri laidoilta kyselevät toisiltaan ”oletko jo lukenut”, tyhmempikin arvaa että trillerissä on kyse jostain muusta kuin isänpäiväviihderäiskinnästä.
Kirja osoittautuu 2020-luvun puolustustabujen kiertotieksi, keinoksi kertoa ääneen se mitä poliitikkomme eivät ole uskaltaneet myöntää: miten meille juuri nyt kävisi sodan kaltaisessa tilanteessa, ja miten päätöksentekomme kulkisi.
Kirjan aloitustilanne, Ruotsin livahtaminen Natoon, on pitkään ollut suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ykköspelkoja. Ruotsi teki vastaavan varaslähdön jo EY-jäsenyyttä hakiessaan, kertomatta meille riittävän ajoissa etukäteen.
Suomi on 2010-luvulta asti liimannut puolustustaan monimutkaisella sopimusvyyhdillä länsinaapurinsa kylkeen, joten jokainen Ruotsin ratkaisu vaikuttaa meihinkin.
Kirjan kuvaamassa harmaassa vaiheessa, kun Ruotsi on jo siirtynyt Itämerellä Kremlin turvallisuusetujen esteeksi, mutta ei ole vielä sotilasliiton suojeluksessa, sopimukset velvoittavat meitä erityisen vahvasti.
Kirjassa Venäjä antaa Ruotsille varoituksen tekemällä peloteiskun Gotlannin saarelle. Iskussa käytetään jo Krimillä 2014 hyväksi havaittua kiistämisen ja vaikenemisen doktriinia: Venäjä ei missään vaiheessa myönnä tunnuksettomia erikoisjoukkoja omikseen.
Tämä on tiettävästi ollut lähtökohtana monessa sotilaiden ja valtionjohdon uusimmassa kriisiskenaariossa: Suomi vedetään mukaan Itämeren alueen kriisiin, jossa aggressorina on de facto mutta ei de jure Venäjä.
Joudummeko olemaan se ensimmäinen osapuoli, joka ilmoittaa olevansa Venäjän voimatoimien kohteena, jolloin Kreml saa konfliktin näyttämään siltä, että me aloitimme?
Kuinka pitkään hallituksen pitää teeskennellä, ettemme tiedä keitä vihreät miehet ovat, vaikka suomalaisia kaatuu Ruotsin puolesta?
”Mitä ny luulisit, keitä ne mahtaa olla”, sanoi Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtinenkin etumaaston perkeleellistä pulinaa kuullessaan.
Kirjassa kuvataan pelottavan todentuntuisesti nykyisten hallituspoliitikkojen toimintaa, kun nämä pohtivat mitä on tapahtunut ja voisiko tilannetta jotenkin vielä perua. Tätä käytöstä näimme jo koronapandemiankin monessa vaiheessa.
Osa ministereistä haluaisi hyväuskoisen toiveikkaasti lykätä päätöksentekoa, jos vaikka vastustaja sittenkään ei olisi Venäjä.
Sotilaat tietävät kylmän matemaattisesti, että jokainen vastatoimien aloituksessa viivytelty tunti antaa vastustajalle aikaa pureutua vahvemmin asemiinsa – ja lisää näin konkreettisesti suomalaisten kuolemia.
Aivan kuten korona-ajan maskitilauksista myöhästymisessä meinasi käydä.
Samaan aikaan muu Suomi pyörii täysin normaalisti – kuten niin moni muukin rajoitetun konfliktin maa Itä-Ukrainasta Armeniaan asti. Riviin käskettyjä reserviläisiä lukuun ottamatta kansalaisetkaan eivät miellä olevansa sodassa, koska kaupat ovat auki ja netti toimii.
Pieniä osia yhteiskunnasta halvaantuu kyberiskujen takia, maksupäätteet mykistyvät ja sähkökatkot lisääntyvät, mutta tietoisuus kriisin vakavuudesta menee monelta ohi.
Populistipoliitikot keräävät irtopisteitä vaatimalla Suomea irti EU:sta, Ruotsista ja sodanlietsonnasta. Kun venäläiset alkavat tehdä iskuja Suomen maaperälle, sosiaalinen media täyttyy valeuutisista.
Kirja antaa hyvän kuvan siitä, miten nopeasti uusien valmiusyksiköiden reserviläisten kokoonkutsuminen tapahtuu: tekstiviesteillä joukkueet kasaan, siirto kohti kriisialuetta, pikainen harjoittelu yhteensopivien ruotsalaisjoukkojen kanssa ja sitten taisteluun.
Myös suomalaisten ryhmätasolla käyttämä uusi taistelutapa sekä hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneiden nykysotilaiden henkisen sietokyvyn ongelmat esitellään Ketussa ehkä selkeämmin kuin missään aiemmassa kotimaisessa kirjassa.
Varsinkaan näistä psykologisen puolustuskykymme muutoksista ei ole julkisesti kovin paljon puhuttu, vaikka sotaväki tutkiikin asiaa säännöllisesti.
Taistelutahto syntyy nyt erilaisista palasista ja yksilöllisemmin perustein kuin talvisodassa.
Toisin kuin juhlapuhujat haluavat uskoa, nykysotilaat puolustavat yhä enemmän itseään ja omasta lähiöstä tuttua lenkkeilykaveriaan kuin myyttistä isänmaan käsitettä. Eikä Simo Häyhän tai Lauri Törnin saavutusten hehkuttaminen kerro mitään uudelle varusmies- ja reserviläissukupolvelle – joista kaikki eivät edes ole miehiä tai valkoihoisia kantasuomalaisia.
Ulkoministeriön väki on tiettävästi nurissut, että kirjassa Ruotsi kuvataan liian avuttomana toimijana. Tämäkin on sotilaiden tietämää faktaa: ilmassa ja merellä Ruotsi on kova luu, mutta maasodankäynnissä suomalaiset ovat heidän paras – joskus jopa ainoa – aseensa.
Teknisiä sotasalaisuuksia ei paljastu. Merivoimien Gabriel-pintatorjuntaohjuksen tai ilmavoimien liitopommien suoritusarvot ovat tuttuja alan julkaisuista. Immonen vain kertoo, missä tilanteessa uutuusaseita käytettäisiin, ja miten.
Virallisen kannan mukaan täsmäaseita tarvitaan, koska varuskuntia on vähennetty, eikä tykistöä tai joukkoja riitä Suomen joka kolkkaan. Hornetin kyydissä pommilasti kulkee nopeimmin Hangosta Utsjoelle asti, minne vain vihollinen ilmestyykään.
Puhutaan kaukovaikuttamisesta, mutta vain Suomen rajojen sisällä etelästä pohjoiseen – eikä uskalleta mainita, että länsi–itä-suunnassa aseet yltäisivät kevyesti Gotlannin taakse tai vaikka Karjalan kannakselle hyökkäyskiilojaan kokoavan vihollisen niskaan.
Kirja kertoo sen, mitä kukaan poliitikko ei tule ikinä julkisesti myöntämään: hätätilanteessa Suomi voi pommittaa tänne jo hyökännyttä vihollista myös rajan takana.
Väistämättömien päätösten toteuttajaksi kirjassa nousee tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Ylipäällikkö viheltää hallituksen empimisen poikki, hivenen kärttyisellä ”kaikkiko täällä pitää itse hoitaa” -asenteella, ja purkaa pattitilanteen niinistömäisen kovanaamaisesti.
Ikävä kyllä tämäkin skenaario on täyttä realismia, ja siksi moni turvallisuuspolitiikan päättäjä odottaakin vuoden 2024 vaaleja kylmät väreet selkäpiissä. Joku vähemmän uskottava poliitikko presidenttinä tekisi myös kriisin johtamisesta sotkua.
Miksi päättäjät sitten kehuvat kirjaa, jos se kuvaa myös Suomen nykyjärjestelmän vaiettuja heikkouksia?
Siihen voi olla kaksi syytä. Fiksut tajuavat, että suuren yleisön kuva suomalaisista puolustusratkaisuista kaipaa päivittämistä, etteivät tarpeet ja isot omat tappiot tule kriisissä yllätyksenä.
He, joita kirjan kuvaukset harmittavat, saattavat arvella julkisen paheksunnan vain lisäävän teoksen kiinnostavuutta – ja ovat siinäkin oikeassa.
Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu. 464 s. Crime Time, 2020.
Kirjoittaja Petri Korhonen on Seura-lehden tutkivasta journalismista vastaava toimituspäällikkö. Seura ja Suomen Kuvalehti kuuluvat kumpikin Otavamediaan.
Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 8/2020. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.