Arvio: Myyttisyys säilyy, kun Heikki Haavikko muistelee isäänsä
Suurmies Paavo Haavikko nähdään tässäkin kirjassa suurena.
Muistelmateoksen hauska kansikuva tuntuu riisuvan Paavo Haavikosta myyttisen suurmiehen hahmoa: hän seisoksii männikön soralla paljain jaloin, kädet housuntaskuissa, paidan ylänapit auki, hymyilee tukka pörrössä, suorastaan virnuilee. Jos nyt uskallan nähdä myyttisen henkilön virnuilevan.
Heikki Haavikko lainaa professori ja kirjailija Jukka Kemppisen lausumaa: ”Haavikko oli myyttinen henkilö.” Muistelma ei mitenkään pyri riisumaan myyttisyyttä. Suuri runoilija saa olla poikansa silmissä suuri ihminen.
Muistelija kuvaa pienisieluisuutta kiihkeästi kertoessaan Paavo Haavikon sairauden ja kuoleman ympärillä käydystä irvokkaasta kilpailusta, josta vastapuoli on julkaissut näkemyksensä jo vuosia sitten. Ehkäpä on tarpeen, että Heikki Haavikko, poika, käyttää näin laajan tilan, lähes puolet kirjan sivuista, tuodakseen julki käsityksensä riidan syistä ja kulusta.
Olen kyllä lämpimämmin kiinnostunut niistä muistoista, joista käyvät ilmi Paavo Haavikon rakastettavat ominaisuudet.
Muistelija korostaa isänsä tapaa kunnioittaa vanhoja ihmisiä, kuten anoppiaan, jonka savolainen välittömyys oli Lauttasaaren kaupunkioloissa rasittavaa, ja äitiään.
