Kun menneisyys syö ­reiän sydämeen

2 MIN

Psykologit ovat viime vuosina nostaneet keskusteluun ylisukupolvisen trauman eli periytyvän henkisen vamman. Ilmiön taustalla lienee sekä epigenetiikkaa että opittuja käytösmalleja. Suomessa tyypillinen esimerkki ovat sisällissodan ja toisen maailmansodan jättämät haavat.

Minna Mikkonen tarttuu aiheeseen neljännessä kaunokirjallisessa teoksessaan Sydänhirviö. Taide on otollinen tapa käsitellä psykologisia ilmiöitä: sen keinoin voi kuvata asioita, joita ei oikeastaan voi kuvata. Esimerkiksi traumakokemuksen voi tavoittaa vain metaforien avulla – kuten Mikkonen tekee kuvaillessaan minäkertojansa ”sydänhirviötä”, ”syövyttävää verta” ja ”rotkoa sisälläni”.

Sydänhirviö etenee epäkronologisesti, spiraalimaisena assosiaatioketjuna, toisin sanoen ovelasti jäljitellen ihmisen muistamisprosessia. Tarinan nykyhetkessä minäkertoja, nimeämätön kolmekymppinen nainen, on matkalla sairaalaan synnyttämään. Auton takapenkillä hänen ajatuksensa sinkoilevat ajassa taaksepäin. Proosarunomainen kerronta kuljettaa hyvin mukanaan päähenkilön pään läpi, sopivassa tahdissa ja keskittyen olennaiseen.

Spiraalissa tulevat vastaan sekä naisen omat hirvittävimmät muistot että hänen isoäitinsä kokemukset sota-ajalta. Näitä yhdistää eloonjääneen syyllisyys. Sattumaa? Kohtalon ivaa? Alitajuisesti toistettuja käytös- ja ajatusmalleja? Mikkonen ei anna selkeitä vastauksia, eikä tällaisessa teoksessa tarvitsekaan: traagisintahan on, että mitään yhtä lopputulemaa ei ole. Trauma on, pysyy ja usein vielä tulee trauman luo.

Kovin suuriin tai eksistentiaalisiin sfääreihin Mikkonen ei lähde kurkottelemaan. Parissa kohdassa minäkertoja pohtii kuoleman jatkuvaa läheisyyttä elämän kanssa – alkaen synnytyksestä, joka on groteski ja vaarallinen prosessi.

Romaanin ehkä mieleenpainuvimmassa kohdassa tuodaan esiin teoria universaaleista alkusanoista ja yritetään kuvailla niiden avulla rakkautta ja surua. Kaikki on konkreettisessa ja metaforisessa sydämessä eli ihmisen psykofyysisessä ytimessä. Myös ja varsinkin trauma, tähän ytimeen pureutunut loismainen hirviö. Mikkonen onnistuu kiteyttämään sen olemuksen yksinkertaisessa lauseessa ”Kaikki, mitä on ollut, on”. Toisin sanoen menneisyys ei ole koskaan mennyttä, vaan läsnä joka ikinen hetki.

Pohjimmiltaan Sydänhirviö kuitenkin on yhden perheen tarina, joka voidaan ainakin tarvittaessa selittää historian ja psykologian pohjalta. Sellaisena se on silti pätevä kaunokirjallinen puheenvuoro ylisukupolvisesta traumasta. 

Minna Mikkonen: Sydänhirviö. 270 sivua. S&S, 2025.