Arvio: Mielensäpahoittaja änkyröi katkerasti

Kulttihahmon elokuvadebyytti on yllättävän paatoksellinen.

Antti Litja
Teksti
Matti Rämö

Kirjailija Tuomas Kyrön radiopakinoita varten vuonna 2009 luoma mielensäpahoittajan hahmo iski tarkasti maailman muutoksen lietsomaan nostalgiannälkään. ATK-ajan ihmeellisyyksiä lupsakasti ihmetelleestä ulkotyösukupolven kasvatista tuli kulttihahmo, jonka Antti Litja puhalsi eetterissä henkiin.

Useissa kirjoissa ja teatterisovituksissa esiintyneen henkilön taivuttaminen elokuvaksi ei ole helppoa. Kyrö loi hahmon monologilla kommunikoivaksi havainnoitsijaksi. Kirjailijan ja ohjaaja Dome Karukosken laatimassa käsikirjoituksessa rakastettavan jäärän ympärille on rakennettu vaivalla tarinaa romaanien Miniä ja Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja romaanien juoniaineksista.

Uusi ja vanha ajautuvat törmäyskurssille mielensäpahoittajan teloessa jalkansa ja joutuessa kotimökistä kaupunkiin, uratykkiminiänsä (Mari Perankoski) hoteisiin. Emännän venäläisten bisnesvieraiden saapuminen pahentaa sotkua, joka kärjistyy sukupolvikahnauksesta aviokriisiksi.

Mielensäpahoittaja on kokoelma tilanteita, joissa vanha änkyrä saarnaa kovisminiälleen ja humanistipojalleen (Iikka Fors) yksinkertaisen elämän hyveellisyydestä.

Kyrön pakinat antoivat luvan nauraa sekä nykyajan älyttömyyksille että muistojen kultaaman menneisyyden perään haikailulle. Elokuvatulkinnassa on yllättävän katkera pohjavire.