Arvio: Markku Pääskynen teki kirjan, jonka loppusivuille haluaa kurkkia
Sielut kuvaa katoamisen aiheuttaman ahdistuksen ja hädän tuntuvasti.
Pieni keltamekkoinen tyttö, alakoululainen, on kadonnut keväisenä aamuna koulumatkaltaan. Sietämättömiä ovat kysymykset, sietämättömimpiä ovat ahdistus ja hätä, niille ei ole nimeä, niillä on kohde, ajattelee lapsen äiti Aino. Raskaana oleva Aino hätäilee kotona, odottaa ja pelkää puhelimen ääntä, isä Kristian kulkee kaupunginosan teillä ja metsiköissä huhuilemassa Maijaa.
Huolestuneiden etsijöiden joukko kasvaa. Isovanhemmat saapuvat tueksi. Paikallisradio toistaa tietoa Maijan katoamisesta, poliisiin on otettu yhteyttä. Liikkuvan etsintäpartion muodostaa kaksi naapuruston aloitekykyistä poikaa, Taito ja Ilari.
Markku Pääskynen kuvaa katoamisen aiheuttaman ahdistuksen ja hädän niin tuntuvasti, että melkein kurkin loppusivuille: Miten käy? Eihän käy ihan huonosti? Luen kuitenkin kirjan sivu sivulta, lause lauseelta, niin kuin se lienee tarkoitettu luettavaksi. Ympäristö, ideat, moraali, aforistisuus houkuttavat etenemään hitaahkosti.
Tarinan taustalla vilahtelee pankkiryöstäjän kaappaama auto, jonka kulkua tiedotusvälineet seuraavat. Tarinan liepeillä kohdataan runsaasti kiinnostavia ihmisiä ja ihmisten suhteita. Yksitoistavuotiaalle Taito-pojalle on kirjoitettu runollinen, mietteliäs, erityisen viehättävä persoona. Keväinen ympäristö näkyy lukemattomin yksityiskohdin. Erityisesti linnut, varpuset, harakat, västäräkit, varikset, peipot, mustarastaat, tuntuvat olevan Markku Pääskyselle mieluisaa mainittavaa. ”Linnut kuin vainajista revityt mustat rievut.”
Mustat riepulinnut ovat Maijan äidin mielikuvia. Kirja katselee tapahtumia enimmälti henkilöittensä silmin, mutta päästää silloin tällöin ääneen kertojan, joka puhuu kuin Taito aikuisena. ”Tarina on kuin eläin, ihminen tai sielu joka loikkii ja lentää sinne tänne eikä sen jalat aina kosketa maata.”
