Väärän tiedon seuraajat
Kulttiyhteisön tarina ei vakuuta, vaikka se perustuu tositapahtumiin.
Parhaimmillaan Zaida Bergroth on todella taitava henkilöohjaaja ja tunnelmien luoja. Hänelle odotetaan kansainvälistä läpimurtoa, mutta Marian paratiisilla se ei tapahdu. Vaikka elokuvassa on vahvoja kuvia ja hienosti luotuja hetkiä, siitä puuttuu syke.
Helsinki, 1927. Salome (Satu Tuuli Karhu) on naiivi tyttö, joka todella uskoo yhteisöönsä ja sen karismaattiseen johtajaan Maria Åkerblomiin. Kun Salome tapaa kovia kokeneen, mutta valovoimaisen prostituoidun Malinin (Saga Sarkola), valtasuhteet repeävät.
Salome ihastuu Maliniin, joka jo näkee karun totuuden: Maria on petkuttaja, joka nauttii makeasta elämästä seuraajiensa kustannuksella. Keskusteluyhteyttä enkelien kanssa ei ole.
Jos katsojaa kiinnostaa huijarisaarnaaja Åkerblomin tositarina, ei kannata vaivautua. Pihla Viitalan esittämä hahmo jää tarkoituksella sivuun. Kyse on Salomen kasvusta ja valinnoista.
Juonen ytimessä on kilpakosinta Salomen sielusta. Marian paratiisin saa halutessaan tulkita lesborakkaustarinaksi, josta seksuaalisuus on kätketty.
Tarina ei vedä, kultin vetovoima ei vakuuta. Johtuuko jäykkyys siitä, että historiallisessa miljöössä henkilöt muka saisivat olla näin stereotyyppisiä ja lapsellisen yksinkertaisia, käsikirjoituksen muista ennalta-arvattavuuksista tai ehkä periodilavasteiden ja -puvustuksen jäykistävästä painosta? Vai kaikista ongelmista yhdessä? Hurmossaarnaajan lumo on vain väite vailla elokuvallisia todisteita.
Ääniraita säväyttää: Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen elektronisella musiikilla on raju kontrasti aikakauteen.
Idea lienee sarjasta The Knick, jossa vauhko elektroninen pulputus istui vuoden 1900 New Yorkiin tarpeen tullen pelottavasti tai ironisesti. Nyt musiikistakaan ei uskalleta ottaa irti sen lupaamia tehoja.
Zaida Bergroth: Marian paratiisi. Elokuvateattereissa. ★★★★★
Oikaisu
Juttua päivitetty 4.10.2019 kello 9.46: Korjattu vuoden 1927 paikkakunnaksi Helsinki, oli aiemmin virheellisesti Kokkola.