Arvio: Margaret Atwood ja pandemiasta hengissä selviytyneiden maailma
Komea tulevaisuustrilogia valmistui.
Dystopiakolmikon ensimmäinen romaani Oryx ja Crake alkoi tilanteesta, jossa nykyinen maailmanaika on mennyttä. ”Virallinen aika puuttuu. Missään ei kukaan tiedä, paljonko kello on.” Kovin kaukana nykyajasta ei silti oltu, niin kuin ei oltu kakkososassa Herran tarhurit eikä Uudessa maassa, trilogian lopettajassa.
Uudessa maassa muistetaan, millainen oli 2010-luvun muodikas steampunk-tyylinen lierihattu; Margaret Atwoodin maailmassa pandemiasta hengissä selviytyneet harvat ihmiset ovat pohjoisamerikkalaisia, sikäläisen kulttuurin tuntijoita.
Trilogian huvittava osa on kulutuskulttuurin kolkonhauska kritiikki. Tuotteiden ja palvelujen makeanhyökkäävät nimet ovat antaneet suomentaja Kristiina Drewsille tilaisuuden olla nopeasti hauska. Uuden maailman uudet luomukset, pikkuilvekset, gemakot, bioletit, ovat sen sijaan enemmän pelottavia kuin hauskoja. Uusista melkein ihmisistä, puhtaalta pöydältä aloittavista crakelaisista, en osaa sanoa, pitäisinkö heitä huvittavina.
Crakelaiset kuvataan menneen ajan ihmisiä muistuttaviksi, mutta muutamalla tapaa vahvasti poikkeaviksi: he ovat aina alastomia ja täydellisen väkivallattomia, ja heidän iloinen sukupuolisuutensa juhlii vailla estoja.
Margaret Atwoodin viesti – tai toive – tuntuu olevan, että ikään kuin inhimillinen elämä saattaa säilyä maapallolla ja että joku innostuu taas merkitsemään historiaa muistiin.
