Arvio: Lillanin menestys oli toisinaan perheen menetys
Elisabeth Rehnin elämäkerran parasta antia ovat lähipiirin suorasukaiset haastattelut.
Kun Sanni Grahn-Laasonen(kok) taannoin nimitettiin ministeriksi, sosiaalinen media täyttyi kommenteista, joissa hämmästeltiin, miksi toimittajat ryntäsivät oikopäätä haastattelemaan hänen isäänsä.
Vastausta voi hakea vaikka politiikan toimittaja Johanna Vesikallion kirjoittamasta Elisabeth Rehn -kirjasta. Sen parasta antia ovat juuri Rehnin sisarten ja lasten suorasukaiset haastattelut.
Esiin tulee julkisuudesta tuttu lahjakas ja sosiaalisesti taitava tahtonainen, jolle ”kaikki on ollut mahdollista”, kuten hän jo pikkulottana päätti. Perhe tuntee kuitenkin myös kääntöpuolen. Isoäidillä ei ole aina aikaa edes omille lapsenlapsille, kun maailman lapset odottavat.
Rehnin kotimaiset tähtihetket, puolustusministerikausi ja vuoden 1994 presidenttikampanja, on käsitelty osin tarkemmin jo aikaisemmissa hänestä tehdyissä kirjoissa.
Vesikallio täydentää kuvaa kertomalla, mitä Rehn teki myöhemmin YK:n tehtävissä Balkanilla ja miten hän selvitti sodissa jalkoihin jääneiden naisten asemaa. Taas kerran on pakko hämmästellä, mistä johtuu, että niin monen suomalaisen poliitikon arvostus nousee huippuunsa vasta kotimaan ahtaiden ympyröiden ulkopuolella.
