Tuntematon 2
Lapin sodan konfliktissa ei ole selkeitä sankareita, Matti Rämö kirjoittaa.
Ohjaaja Aku Louhimiehen Lapin sotaa on markkinoitu henkisenä jatko-osana miljoonan elokuvateatterikatsojan Tuntemattomalle sotilaalle (2017). Väinö Linnan kansallisromaanin suuntaan nyökkäsi jo elokuvan pohjana oleva Antti Tuurin kirja Rauta-antura (Otava, 2012). Esikuvansa lailla se kertoo sekalaisesta mutta tehokkaasta sotilaisjoukosta, jossa sotaväsymys sekoittuu herravihaan.
Yksi kuitenkin puuttuu: Linnan heimojuuria ja persoonanpiirteitä terävöittänyt huumori. Se tarjosi toimivan kontrastin sodan armottomuudelle myös Louhimiehen Tuntemattomassa. Sen rinnalla ”jatko-osa” on paatoksen porttia raottava kuvaus konfliktista, jossa ei ole selkeitä sankareita.
Kannakselta Lapin sodan katkeraan loppunäytökseen kulkevan tarinan keskushenkilö on Heikki (Luukas Niskanen), hädin tuskin aikuinen kauhavalaispoika, joka tuhoaa heti tankkeja kuin konkari.
Ristiriitaa rintamalle tuo Heikin vankilasta etulinjaan komennettu kommunistiveli Arvo (Pyry Kähkönen), jolle kaikki sodat ovat kapitalistien juonia.
Elokuva seuraa tunnin verran jatkosodan loppuvaiheita ja saksalaisten esikunnassa Lapissa työskenteleviä suomalaisnaisia. Saara (Sannah Nedergård) hylkää pappimiehensä (Peter Franzén) lähteäkseen saksalaismajurin (Babylon Berlin -sarjasta tuttu Volker Bruch) matkaan.
Sinällään komeasti kuvattujen taistelujaksojen aikana elokuvaa rytmittävät lähinnä maisemanvaihdot. Teemat alkavat kirkastua, kun sota päättyy ja Heikin ja Arvon repaleinen yksikkö komennetaan saattamaan saksalaisten hylkäämiä suomalaisnaisia Muoniosta Ouluun, tuomioistuimen eteen.
Lapin sota tarkastelee uhrauksista uupuneen kansan kykyä inhimillisyyteen. Suomalaisten sotaelokuvien joukossa näkökulma on tuore, mutta käsittelytavassa on nyanssit tappavaa karkeutta.
Huutaminen ja huorittelu eivät tarjoa kummoista näkymää siihen, mitä nopeasti vaihtuvat liittolaisuussuhteet tekevät ihmisen psyykelle.
Osa elokuvan keskeisistä ihmissuhteista jää vaille pohjustusta. Manipuloiva viulumusiikki ei korvaa puuttuvia sävyjä, saati dramaturgisia aukkoja.
Haasteista huolimatta Louhimies saa nostettua hahmomassasta muutamia kiinnostavia tyyppejeä, joiden panssarin alta pilkottaa painetta kestäviä arvoja. Hallitusti yleisinhimillisellä tasolla liikkuva eepos varoo suututtamasta kulttuurisotien veteraaneja ja vetoaa mahdollisimman suureen yleisöön. Maakuntakinoihin on ennakoitavissa ruuhkaa.
Aku Louhimies: Lapin sota. Elokuvateattereissa. ★★★