He eivät enää puhu
Kuinka kuolleita käsitellään -elokuvan hallitseva tunnetila on suru, Kalle Kinnunen kirjoittaa.
2
MIN
Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, sanoo isoisä pojalle, jota hän pesee kylpyammeessa. Poika on palannut haudasta. Hän ei vaikuta kovin eloisalta. Katsoja tietää, ettei kaikki tule olemaan hyvin.
Thea Hvistendahlin esikoisenaan ohjaama norjalaiselokuva Kuinka kuolleita käsitellään perustuu ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin romaaniin. Kuvitelma sijoittuu kesäiseen Osloon, jossa kuolleita herää selittämättömästi henkiin.
Tunnetuin Lindqvist-filmatisointi Ystävät hämärän jälkeen kertoi vampyyreista ja koulukiusaamisesta. Lindqvistin romaaniin perustui myös Raja, jossa Eero Milonoff näytteli peikko-olentoa ihmisten keskuudessa. Niiden tapaan Hvistendahlin elokuva on inhimillisyyden rajoja purkava ajatusleikki, jossa makaaberi ja yliluonnollinen rojahtavat arkeen. Vire on jopa uppiniskaisen epäkaupallinen, vaikka läsnä ovat Renate Reinsve ja Anders Danielsen Lie, päänäyttelijät viime vuosien menestyneimmästä norjalaiselokuvasta The Worst Person in the World.
On perhe, jonka äiti kuolee liikenneonnettomuudessa ja koomikkoisä (Lie) yrittää jaksaa. Poikansa kuoleman masentama nainen (Reinsve) yrittää itsemurhaa, mutta iäkäs isä tekee kaikkensa tyttären vuoksi. Elämänkumppaninsa menettänyt vauras eläkeikäinen nainen jää yksin kulttuurikotiinsa.
Hallitseva tunnetila on suru. Toivo osoitetaan turhaksi kauniinkelmeällä kuvauksella ja melankolisella musiikilla, johon kuuluu iskelmiä portugaliksi ja ranskaksi. Toisin kuin zombielokuvissa on tapana, elävät vainajat eivät tuo mukanaan väkivaltaa mutta eivät iloakaan. Kerran menehtyneet eivät ole omia itsejään, ainoastaan hitaasti käveleviä ruumiita. Myös itse elokuva etenee verkkaisesti. Ensimmäistä repliikkiä saadaan odottaa kymmenen minuuttia. Hiljaista on sen jälkeenkin.
Keskeiset ajatukset liittyvät perhedynamiikkaan ja siihen, mitä toisissa rakastamme. Niin ihmisestä kuin surusta luopuminen voi olla vaikeaa. Yhteiskunnan reaktio tilanteeseen, jossa kuoleman lopullisuutta pitää punnita uudelleen, on rajattu ulos tarinasta.
Hvistendahlin ja Lindqvistin kirjoittaman elokuvan ykkösteesi tuntuu silti sekä yksinkertaiselta että sietämättömän raskaalta: biologiakin sanoo, että kuolemaa ei voi voittaa. Ristiriidan syy taitaa olla siinä, miten länsimainen kulttuuri on siistinyt kuoleman pois arjesta.
Thea Hvistendahl: Kuinka kuolleita käsitellään. Elokuvateattereissa 17.5. ★★★