Arvio: Kuningas kuolee

Kansallisteatterin esitys uuvuttaa, vaikka teksti on hieno.

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Eugéne Ionescon (1912–1994) näytelmä Kuningas kuolee on absurdia ilottelua kuolemanvakavalla asialla. Huipputeksti tekee Kansallisteatterin Willensaunassa menevästä esityksestä pienen juhlan, vaikka Minna Leinon ohjaus jääkin auttamattoman ponnettomaksi.

Ei olisi haitannut yhtään, jos Jukka Puotila, näytelmän kuningas, olisi antanut koko karismansa loistaa esityksessä. Sama koskee kuningattaria, Minka Kuustosta ja Paula Siimestä.

Miksi pidätellä, kun teksti antaa siihen kaikki mahdollisuudet. Lavastuskin on kohdallaan. Kuningas tekee kuolemaa vajaat kaksi tuntia. Kello käy. Kuningas ei haluaisi kuolla.

Kuningas on kuin kuka tahansa meistä. Hän ei ole muistanut/halunnut miettiä kuolemaa, vaikka hänellä olisi ollut siihen satoja vuosia aikaa. Oli ollut 180 sotaa sodittavana, tuhat taistelua voitettavana, kiireellisempiä asioita ajateltavana. Kukapa nyt kuolla haluaisi tai edes vanheta. Eläköön ikuinen nuoruus, kauneus ja voimantunto.

Teksti on täyttä tätä päivää, koskettaa meitä kaikkia. Liukukoon aika sormiemme lomitse, unohtakaamme vääjäämättömästi lähestyvä loppu, olkaamme ikuisia viisivuotiaita, maailman itseriittoisia valtiaita. Kuningas on katkera, hän alkaa kiukutella. Kun tietoisuus lopusta valtaa hänet, hän haluaa viedä koko universumin mukanaan.