Mielen syväluotaus
Marketta Pyysalon Kopaalihuone-romaani osaa sanoa paljon jättämällä sanomatta, Tommi Melender kirjoittaa.
Kaukaa katsottuna jonottavat ihmiset eivät näytä yksilöiltä vaan joukolta, hitaasti liikehtivältä oliolta. Filosofi Jean-Paul Sartren mukaan jono on sarja ja jonossa oleminen sarjallisuutta. Ihmiset seisovat peräkkäin, mutta heillä ei ole yhteyttä toisiinsa, he vellovat yksityisissä todellisuuksissaan. Sarjallisuus tarkoittaa vieraantumista, passiivista ja ulkoista suhdetta toisiin ihmisiin.
”Jono tuntuu pikaisesti katsottuna järjestäytyneeltä, mutta se on hämäävää. Jono on täynnä kaaosta. Vain käsittämätön, näkymätön tottumuksen voima pitää sen jotenkin koossa”, kirjoittaa Marketta Pyysalo toisessa romaanissaan.
Kopaalihuoneen ytimessä on kokemus vieraantumisesta, jota ruokkivat sosiaaliset roolit ja niihin kytkeytyvät itseilmaisun tavat. Taustalla väijyy kysymys siitä, onko olemassa aitoa minuutta vai ovatko kaikki minuudet enemmän tai vähemmän epäaitoja.
Elämmekö toisia ihmisiä varten, heidän todellisia tai kuviteltuja odotuksiaan myötäillen? Teemat ovat painavia 130-sivuiseen pienoisromaaniin, mutta Pyysalolla on taito sanoa paljon sanomatta jättämällä. Se, mikä jää rivien väliin, langettaa tekstin päälle varjomaisen merkityskenttänsä.
Onnistuneet pienoisromaanit tuntuvat kokoaan suuremmilta, niin myös Kopaalihuone.
Varsinaista juonta ei teoksessa ole, vaan taideproosalle ominaiseen tapaan pikemminkin tapahtumista ja tapahtumisen odottamista.
Elsa ja Tom lähtevät kesälomareissulle ja juuttuvat raja-asemalla tuskastuttavan hitaasti etenevään tullitarkastusjonoon. Aikaa tappaessaan Elsa vaeltaa sisäisessä maailmassaan, ja hänen ajatuksensa karkailevat henkilökohtaisista muistoista maanosamme kulttuurihistoriaan. Välillä virkkeitä kuljettaa ulkopuolinen kertoja, välillä Elsan sisäinen puhe. Tällainen kerronnan tapa on modernismin vankkaa perintöä.
Rajalla oleminen ei ole pelkkää tullijonossa seisomista, vaan luonnehtii myös Elsan elämäntilannetta ja hänen maailmankuvallisia mietteitään. Tomin puhumattomuus asettuu vastakkain Elsan eloisan ajatuksenjuoksun kanssa. Mitä muuri miehen ympärillä kätkee vai kätkeekö mitään? Onko Tom tyhjää täynnä? Jonotus työntää Elsaa kohti vääjäämätöntä ratkaisua.
Kopaalihuone rakentaa Elsan mietteistä tiheän kulttuurihistoriallisen verkoston, jonka säikeet ulottuvat venäläisestä kirjallisuudesta antiikin myytteihin.
Osa aineksesta tuntuu pelkältä rekvisiitalta. Romaanin sanastoa lainaten voisi sanoa, että meripihkan seassa on myös hitusen kopaalia, väärennettyä meripihkaa.
Marketta Pyysalo: Kopaalihuone. 133 sivua. Teos, 2025.