Kultit ja gurut ­linssin alla

Myrskyisät ajat saavat etsimään merkitystä valtavirran ulkopuolisesta henkisyydestä, oli myrsky sitten yksilön omassa elämässä tai yhteiskunnan tasolla.

Ilmiö ei ole uusi, mutta some-aikana erilaisten gurujen – niin hengellisten kuin aatteellistenkin – tarjonta on monipuolisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Ei ihme, että gurujen ja kulttien pimeät puolet ovat innoittaneet peräti kolmea suomalaista tietokirjailijaa.

Jokaisella on oma tulokulmansa aiheeseen. Manne Laukkasen Vaaralliset gurut on faktakeskeinen ja analyysipitoinen kirja kansainvälisesti tunnettujen kulttijohtajien nousuista ja tuhoista. Tuire Malmstedtin Kaikki valta maan päällä keskittyy suomalaisiin kristillisiin lahkoihin 1900-luvun alusta nykypäivään. Teos on kirjoitettu tarinallisesti, jopa lyyrisesti. Fiktivisoidut osuudet täydentävät faktaa sopivissa paikoissa, joskaan kovin rohkeita tulkintoja Malmstedt ei esitä.

Kultti voi olla mistä vain uskonnosta ponnistava lahko tai sekulaari oppi, mutta perusdynamiikka on aina sama. Karismaattinen henkilö kerää ympärilleen palvojajoukon, joka suostuu hänen käskystään mihin tahansa: nöyryytyksiin, väkivaltaan, taloudelliseen hyväksikäyttöön, jopa murhaan tai itsemurhaan. Mutta millainen ihminen liittyy kulttiin ja pysyy siinä – tai ryhtyy sellaisen johtajaksi?

Psykologian tohtori Laukkanen havainnollistaa asiaa jakamalla vaaralliset gurut kolmeen ryhmään: laskelmoivat psykopaatit, egonsa nielemät saarnaajat ja harhaiset marttyyrit. Oiva kysymys kenen tahansa ”pahan” ihmisen ymmärtämisessä on se, uskooko hän itse tekevänsä hyvää, ajaako hän vain omia etujaan vai onko valta turmellut.

Malmstedt tekee kerronnallisesti vahvan ratkaisun ja nostaa päähenkilöiksi kulttijohtajan ja kultin uhrin, kaksi naista eri aikakausilta. 1920-luvulla unissasaarnaaja Maria Åkerblom pyöritti lahkoaan, 2010-luvulla erään saarnaajan koukkuun jäi tavallinen yrittäjänainen.

Guru on usein henkisen manipuloinnin mestari, joka iskee epävarmaan ihmiseen, mutta hän voi itsekin olla traumojen uhri. Tästä kirjoittajat ovat yhtä mieltä, ja tämä lukeutuu heidän kiintoisimpiin huomioihinsa. Åkerblom kärsi mahdollisesti dissosiatiivisesta häiriöstä. Ufokultti Heaven’s Gaten perustaja Marshall Applewhite oli selvästi psykoottinen. Kulunut ihmishirviö-narratiivi on vain yksi totuus.

Kovin syvälle kulttien ymmärtämiseen kirjailijat eivät valitettavasti sukella. Ajoittain Laukkasen tyyli lipsahtaa ylimieliseksi viisasteluksi. Malmstedt taas hyytää kuvauksillaan henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, mutta tehoa syö hänen oma järkyttynyt päivittelynsä. Kumpikin päätyy vastaamaan enemmän kysymykseen ”miten” kuin ”miksi”. Teokset olisivat hyötyneet kulttien tarkastelusta osana laajempaa psykologiaa – samankaltaisuuksista esimerkiksi päihdeongelmien tai myrkyllisten ihmissuhteiden kanssa. Tällaiset huomiot jäävät sivulauseiksi.

Tobias Mehnertin Henkisyyden sudenkuopat ei käsittele mitään tiettyä kulttia, vaan kaupallista uushenkisyyttä eli ”pörröhenkisyyttä”. Mehnert tuo kriittisesti esiin alan kulttimaisia piirteitä: tiukkoja sääntöjä, ulkopuolisten demonisointia ja narsistisia, rahanahneita guruja.

Mehnertin näkökulma on kuitenkin ”henkisen etsijän” oma. Ankaran henkilökohtaisella otteella hän ruotii, kuinka ihmiset pakenevat viime kädessä omia pelkojaan ja – niinpä niin – traumojaan joko henkisyyden yksilösuorittamiseen tai vahvan johtajan helmoihin. Vastuu on helppo ulkoistaa gurulle, laumalle tai opille.

Rinnakkain luettuina kaikki kolme kirjaa täydentävät toisiaan. Laukkasen ja Malmstedtin teokset tarjoavat käypää tietoa kulteista Suomessa ja maailmalla sekä gurujen käyttämistä manipulaatiotekniikoista. Miksi-kysymykseen vastaa parhaiten Mehnert. Täten Henkisyyden sudenkuopat toiminee näistä kirjoista kaikkein tehokkaimpana rokotteena kultteja vastaan. 

---

---