Arvio: Kirjailija Hannu Väisäselle harmaa on pysyvä väri
Piisamiturkki ja muita kertomuksia -novellikokoelman henkilöistä sen sijaan kasvaa värikäs joukko.
Hannu Väisäsen novellikokoelman kannessa on kuva seinävaatteesta nimeltä Les caractères. Kirjan tekijä on yhtä vahvasti kuvataiteilija kuin kirjailija.
Väisäsen seinävaatteen pohja on harmaalla raidoitettu. Novelleissa on toistuvana värinä rauhallinen harmaa.
Primitiivitaiteen kokoelma nähdään bretagnelaisen kodin myyränharmaata seinää vasten. Kouvolan teräksenharmaalle taivaalle nousee savupylväs kuin rukous. Japanilaisen nukkemestarin tummanharmaan seremoniavaatteen alkuperä on 1200-luvun hovikulttuurissa. Lounaisranskalaisen pikkukaupungin kassatytöllä Marie-Cristinellä on vaaleanharmaa joustinneule ja koti harmaalla betonilaastilla rapatussa omakotitalossa; hän neuvottelee myymäläpäällikön kanssa ”äitiyslomista, turvallisuudesta ja muusta harmaasta”.
Kannen seinävaatteen pohjalla on monimuotoisia ja erivärisiä hahmoja, les caractères. Novellien henkilöistä kasvaa samoin värikäs joukko. ”Guadelupen saaren baptistiseurakunnat ovat tunnetusti hyvin värikkäitä”, mainitsee kertoja. Värikkään vaihtelevaisia ovat kaikki novellien henkilöt, olivat he sitten japanilainen metsästyshaukan omistaja, täydellisen epämusikaalinen pariisilaisen pianonvirittäjän poika tai viiden oululaisveljeksen ensimmäinen äitipuoli, piisamiturkkeineen kaupungin äärireunalle yksinäisyyteen asettunut.
Äitipuolikertomus, kokoelman avaava novelli Itse tehty viili, on helmi. Ehkä erotan siinä helmiominaisuuden lähinnä siksi, että se jatkaa nopeasti ja tiheästi Hannu Väisäsen unohtumattomien Antero-romaanien tarinaa. Muissa novelleissa on oivaltavasti katseltua muukalaisuutta. Ilahdun ennen kaikkea tarinoihin sisältyvistä yksittäisistä, painokkaista maailmankatsomuslauseista, joita Väisäseltä riittää.
