Arvio: Kätilö on hysteerinen ja kaunis elokuva

Antti J. Jokinen ohjasi Katja Ketun romaanista selviytymistarinan.

Lapin sota on taustalla, mutta Kätilö ei ole sotaelokuva. Aihe on rakkaus epäinhimillisissä olosuhteissa. Antti J. Jokinen on kirjoittanut ja ohjannut Katja Ketun romaanista selviytymistarinan, joka saattaa olla paitsi vuoden raain, myös kaunein kotimainen elokuva.

Krista Kososen näyttelemä Helena rakastuu suomea puhuvaan SS-upseeriin Johannekseen (Lauri Tilkanen) ja hakeutuu miehen perässä sairaanhoitajaksi saksalaisten työleirille, joka sijaitsee rajan takana Petsamossa. Leirin johtaja, mielenterveytensä menettänyt Gödel (Tommi Korpela) on kuin aave. Saksan tappion myötä julmuudet kiihtyvät.

Ketun kieltä olisi mahdoton muuttaa elokuvaksi. Kuvakertojana Jokinen on Pohjoismaiden parhaita. Hänen Kätilöään hallitsee hermostuttava rytmi. Tarina vyöryy päälle, eikä aina loogisesti. Tunnelmassa on samaa houreisuutta kuin Coppolan Ilmestyskirja nytissä. Kehystarinassa Helena syntyy uudelleen rakkauteen, samaan tapaan kuin Coppolalla antisankarista kuoriutui kokemusten kautta tappaja.

Suomen ja Saksan aseveljeys on vahvasti esillä. Väkivalta on suorasukaista kuten ohjaajan edellisessä Sofi Oksanen -filmatisoinnissa Puhdistus.

Eläimellisimpiä rooleja näyttelevät verevästi Leea Klemola ja Pirkka-Pekka Petelius. Kummallista ristiriitaa luo Pessi Levannon musiikki, jonka imelyys tuntuu ironiselta, mikä ei liene tarkoitus.