Uskon ja kuolemanpelon äärellä
Karmeliittanunnat laulavat Kansallisoopperassa.
Ranskalainen ooppera on Suomessa harvinainen ilonaihe.
Vieläkin suurempi syy riemuun on se, että Francis Poulencin ensimmäistä kertaa Kansallisoopperassa esitettävä Karmeliittasisaret on taiteellisesti korkeatasoinen, koskettava ja ajatuksia herättävä produktio.
Teos perustuu tositapahtumiin: heinäkuussa 1794 Pariisissa teloitettiin 11 karmeliittasääntökunnan nunnaa.
Ylevistä periaatteistaan huolimatta Ranskan vallankumous ei hyväksynyt uskontoa, pappeja eikä luostareita.
Katolinen kirkko edusti vallankumoukselle aateliston etuoikeuksien tapaisia vanhoja valtarakenteita, ja ne piti tuhota. Nunnat teloitettiin siksi, että heidän katsottiin harjoittaneen vastavallankumouksellista toimintaa.
Francis Poulencin oopperassa nunnat on karkotettu luostaristaan vankilaan. He tekevät marttyyrivalan kuollakseen teloittajan käsissä uskonsa tähden.
Yksi nunnakokelaista, Blanche de la Force (Marjukka Tepponen), ei vanno valaa vaan pakenee luostarista. Blanche alkaa kuitenkin katua tekoaan. Hän palaa sisarten luokse ja tulee lopulta teloitetuksi.
Karmeliittasisaret herättää pohtimaan uskon, epäuskon, kuolemanpelon, marttyyriuden ja solidaarisuuden teemoja.
Kristittyjen vainoa esiintyi jo varhaiskirkon aikoina. Neuvostoliitossa luostareista tehtiin vankiloita, eikä kristittyjen – tai muidenkaan uskonnollisten ryhmien – vainoaminen ole harvinaista omana aikanammekaan.
Toisaalta voidaan olettaa, että 1950-luvulla kantaesitetty Karmeliittasisaret on ollut ranskalaisen säveltäjän reaktio saksalaismiehityksen jättämiin traumoihin.
Poulencin luostarielämän kuvaus on paikoitellen kliseistä. Ankaruus ja ilottomuus korostuvat melkein liikaakin, kun sisar Constance (Sanna Iljin) koettaa olla hymyilemättä ja Blanche de la Force torjuu häntä tapaamaan tulleen veljensä syleilyn.
Karmeliittasisaret on syntynyt Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’n ja Brysselin Théâtre royal de la Monnaien yhteistuotantona.
Ooppera on saanut ohjaaja Olivier Pyn ja lavastaja Pierre-André Weitzin käsissä niukan toteutuksen, joka on riisuttu kaikesta turhasta. Luostarissa ei nähdä pyhimysten kuvia eikä muutakaan aiheeseen liittyvää rekvisiittaa.
Harmaat bunkkerimaiset muurit toimivat yhtä hyvin luostarin kuin vankilankin seininä. Valoa on niukasti ja nunnat on puettu harmaisiin vaatteisiin ja päähineisiin.
Hieno ohjauksellinen keino on erilaisten asetelmien luominen näyttämölle muutamilla nunnien kantamilla irtolavasteilla. Ne muistuttavat tunnettujen maalausten aiheista. Lavalle syntyvät kädenkäänteessä Marian ilmestys, Nativita, Viimeinen ehtoollinen ja Ristiinnaulitseminen.
Oopperan loppukohtaus on kurkkua kuristavan liikuttava. Nunnat teloitetaan Salve Regina -hymnin vyöryessä ilmoille.
Solistiensemble oli ilahduttavasti kokonaan suomalainen. Naisvaltaisessa henkilögalleriassa ei miehille juuri sijaa jäänyt.
Tuomas Katajala hehkutti kaunista tenoriaan Blanchen veljenä, ja Markus Niemisen isän hahmossa soi lämmin auktoriteetti. Mika Pohjonen teki hienon roolin luostarin erotettuna pappina.
Kaikki naissolistit lauloivat erinomaisesti pienintäkin roolia myöten. Erityisesti loistivat jo mainittujen lisäksi Pauliina Linnosaari uutena priorinnana, Tuija Knihtilä äiti Mariena ja Johanna Rusanen priorinnan roolissa.
Hannu Linnun suvereenisti johtama orkesteri antautui täysin rinnoin Poulencin suoraan tunteisiin vetoavaan musiikkiin, jossa ei turhia krumeluureja tai monimutkaisia rakenteita kuultu.
Francis Poulenc: Karmeliittasisaret. Suomen Kansallisooppera (Helsingin- katu 58, Helsinki) 23.2.2024 asti. Ensi-ilta 26.1.2024.
Oikaisu
Juttua muokattu 7.2.2024 klo 15.00. Uuden priorinnan esittäjän nimi ei ole Pauliina Linnovaara vaan Pauliina Linnosaari.