Arvio: Eino – jyrkästi jotain mieltä
Kunnon miehet puhuvat elämästä Matti Rönkän maaseutukuvauksessa.
Toisin kuin usein saa lukea tai kuulla, maaseudun kuvaajat eivät ole maastamme loppuneet eivätkä he ole edes vähissä. Maaseutuprosaistien joukkoon liittyy nyt Matti Rönkä, tähän asti dekkarikirjailijana kunnostautunut.
Eino-romaani liittyy perinteen kantajien joukkoon. Sen henkilöissä, ympäristöissä, kohtauksissa on tuttu sävy tai vire tai vivahde. Tämä ei ole moite, tämä on havainto. Einoa lukiessani sain tuon tuosta mieleeni Antti Heikkisen kahden vuoden takaisen romaanin Pihkatappi.
Itäsuomalaislähtöiset, savolaispuheeseen kasvaneet kirjailijat saavat toki kuvata peräkkäisten maaseutusukupolvien elämää samansävyisesti. Lieneekö Rönkä nyökännyt ystävällisen veljellisesti nuoremman kollegan suuntaan, kun on antanut romaaninsa perheen sukunimeksi Heikkinen?
Ukki Heikkinen, Eino, potee lempeähkösti etenevää muistisairautta ja muistaa, muistelee, erityisen elävästi sodanjälkeisten vuosien kohtaloitaan, seikkailukirjanomaisia. Suurelta osin kerronta kulkee Ukin ajatuksissa. Osin myös pojanpoika Joonas haastattaa Ukkia.
Rönkä saattaa luontevasti yhteen eri-ikäisiä suvun ja kylän ihmisiä, ja vuosikymmenien ympäristön yksityiskohdat ovat aidosti paikallansa. Murrerepliikkejä kirja ei sijoita savolaistensa suuhun, vaan antaa heidän puhua runsaat puhuttavat asiallisella yleiskielellä. Ainoa murteenpuhuja on Viipurista evakkoon lähtenyt Kettusen Hilja, ja niin kai oikein onkin: savolaisten seassa vain karjalaisen puhe kuulostaa murteelta.
