Murhe ja sata murhaa

John Woo oli 1990-luvun vaikutusvaltaisimpia ohjaajia. Toimintaelokuvan uudistajan vaikutus näkyy yhä. John Wick -elokuvia ei olisi ilman The Killeriä, Hard Boiledia ja Face/Offia, ja Woon ominaisimmat tyylikeinot omittiin The Matrixiin sekä videopelien cool-elementiksi.

Hidastukset ja veribaletti­koreografiat ovat vain allekirjoituksia kokonaisteoksissa, joiden ytimessä oli häpeilemätön melodraama. Omat vaikutteensa Woo oli Hongkongissa kasvaessaan löytänyt musikaaleista, Jean-Pierre Melvilleltä, lännenelokuvista ja kristillisistä kouluista.

Silent Night on 77-vuotiaan Woon ensimmäinen amerikkalainen elokuva 20 vuoteen. Perimältään se on sukua westerneille ja samuraidraamoille, joissa kostava päähenkilö on sekä menettänyt jotain rakasta että invalidisoitunut fyysisesti.

Joel Kinnamanin näyttelemä Brian esitellään raivopäänä, joka aseettomana juoksee latinojengiläisten autojen perään ja surmaa heitä koko joukon. Sankari haavoittuu ja menettää puhekykynsä.

Vamma määrittää lopputarinan myös katsojan kokemuksen kannalta: koko elokuvassa ei ole yhtään vuorosanaa.

Johdannon jälkeen selviää varsinainen tragedia. Brian oli rynnännyt kelmien perään nähtyään ainoan poikansa kuolevan luoteihin.

Repliikkien ohella elokuvasta uupuvat sivujuonet ja rönsyt, joilla henkilöt saisivat lihaa luiden päälle. Brian kirjoittaa kalenteriinsa tietyn päivän kohdalle ”tapa ne kaikki”, ja aloittaa treenaamisen.

Siinä juoni.

Silent Nightissa on paljon yhteistä Jalmari Helanderin Sisun kanssa. Siinä sanatonta sankaria näyttelevän Jorma Tommilan kasvot hehkuvat vihaa ja määrätietoisuutta.

Ruotsalaisnäyttelijä Kinnamanin pitäisi olla myös sureva, epätoivoinen ja lopulta oman uhrinsa vapauttama. Ohut käsikirjoitus ei tue sitä, mitä se tuntuu Kinnamanilta vaativan.

Tyyliharjoitelman penninvenytys ei ole vapaaehtoista. Digitehosteet klappaavat. Kuvauspaikka Mexico City esittää teksasilaiskaupunkia.

Harmillisinta on, ettei elokuvaa aina tunnista actionin kuvakielen mestarin teokseksi. Bravuurijaksoja, joissa panokset kovenisivat minuutti minuutilta ja osaamista esiteltäisiin oivallus kerrallaan, ei ole. Tapot ovat enemmän yliampuvia kuin tympeästi sadistisia.

Synkkyys on sekä linjakasta että ongelmallista. Silent Night on iloton.

Tuttua John Woota on surun ja julmuuden yhdistävä sentimentaalisuus, josta fanit tunnistavat myös Woon uskonnolliset silmäniskut.

Mikäli elokuva jäisi ohjaajan viimeiseksi, loppukohtaus Jeesus-allegorioineen olisi auteur-teoriaa tukeva kliimaksi. 

John Woo: Silent Night.Apple TV, SF Anytime. ★★