Herkkyys sai turvapaikan
Sielunpiirtäjän illan kauneus on tervetullutta kovassa maailmassa, Artemis Kelosaari kirjoittaa.
Joel Haahtelan uusimman romaanin takakansi lupailee ”kaunista, ajatonta teosta” ja osuu oikeaan. Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin, mutta historiallisen miljöön yksityiskohdat eivät ole olennaisia – jos kohta en keksi niistä suoranaista valittamistakaan. Aika ja paikka verhoutuvat unenomaiseen hämyyn.
Säeromaanit ovat nousseet trendiksi etenkin nuortenkirjallisuudessa. Sielunpiirtäjän illan kerronta on lähellä sitä mitä lajityyppi parhaimmillaan on tai voisi olla. Muodollisesti Haahtela kirjoittaa proosaa, mutta lyhyet luvut ovat käytännössä proosarunoja. Niistä rakentuu kokonaisuus, yksi tarina monine aikatasoineen. Proosarunon keinot mahdollistavat liikkeen menneisyyden ja nykyisyyden, kuvitelmien ja todellisuuden välillä.
Teoksen minäkertoja on vanheneva maalarimestari, joka työstää salaperäistä maalausta ja suree vaimonsa ja lastensa ennenaikaista – mutta aikakauden kontekstissa normaalia – kuolemaa. Hän saa oppipojakseen lahjakkaan nuorukaisen, jonka herkkyyttä tämän väkivaltainen isä ei arvosta. Vaikka romaanissa ei suoranaisesti ”tapahdu” paljoa, henkilöistä alkaa välittää. Haahtela piirtää muutamilla tarkkaan harkitulla vedoilla kuvia inhimillisistä, kaipaavista ihmisistä ja pudottelee sopivassa tahdissa vastauksia lukijan herääviin kysymyksiin.
Eikä pintatason juonikaan ole Sielunpiirtäjän illassa olennaisinta. Teos kertoo isommista asioista, taiteesta, elämästä ja kuolemasta. Haahtelalle taiteilija on sekä puutteellinen ihminen että yksilö, jolla on erityinen kutsumus.
Elämä on lyhyt henkäys, kaikki kuolee ja katoaa, mutta taide on kuolematonta. Eivät vain fyysiset taideteokset, vaan koko hengellinen sfääri. Onko se sittenkin kaikkein todellisin?
Tällainen filosofointi on hyvin 1600-lukulaista mutta samalla ajatonta. Kovin syvälle Haahtela ei hahmojensa pohdintoja vie. Ne pysyvät ensi sijassa taiteellisen kokonaisuuden rakennuspuina. Koska sellainen Sielunpiirtäjän ilta on – esteettinen taideteos, ei enempää tai vähempää. Aina voi tietysti todeta, että teos olisi ollut voimallisempi pidemmälle vietyjen teemojen kanssa.
Taiteellisuudella tarkoitan tässä halua luoda jotain kaunista. Maailmassa, joka tukahtuu huutokilpailuihin, kyyniseen näsäviisasteluun ja silkkaan typeryyteen, Haahtelan kauniin pienen kirjan kaltaiset teokset tuntuvat virkistäviltä keitailta. Jos herkkyys tarvitsee turvapaikan kovassa maailmassa – kuten romaanissa sanotaan – Sielunpiirtäjän ilta on itsessään sellainen.
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. 237 sivua. Otava, 2025.