Arvio: Jayne Anne Phillipsin rikos ja rakkaus
Murhenäytelmä-romaani on täynnä syyttömiä uhreja, sympaattisia tutkijoita ja syventyviä journalisteja.
Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmällä on amerikkalaisessa proosassa maineikkaita edeltäjiä. Ennenkin on aiheeksi valittu tunnettu rikos ja kuvattu romaanin muodossa koko prosessi rangaistukseen saakka. Phillips käyttää ja näyttää dokumenttiaineistoa, lehtileikkeitä, kirjeitä, valokuvia – hämyiset kuvat murhatuista lapsista korostavat murhenäytelmän järkyttävyyttä.
Edeltäjiään romanttisemmille teille Phillips lähtee sepitettyään keskeiseksi kokijaksi Emily Thornhillin, nuoren naistoimittajan, jonka ammattilaisen näkökulman ja ammattimaisen työskentelyn rinnalle pyrkivät inhimilliset säälin, raivon ja inhon tunteet. Emily rakastuu kesken joukkomurhan selvittelyn ja vakuuttaa, että ”sellainen hyvyys lyö pimeyttä kasvoille”.
Pimeyttä tässä murhamurhenäytelmässä on kyllin. Hyvyyden voimakkaimmiksi edustajiksi näyttäytyy rakastavaisten lisäksi kaksi lasta, murhatun perheen kuopus, nuori runoilija Annabel, ja oikeudenkäyntipaikkakunnalta löytynyt kehityskelpoinen orpopoika Mason. Mason tuntuu puikahtaneen romaaniin suoraan Dickensiltä.
Julmuuden vastustamisen ohessa Murhenäytelmä puhuu taitavasti luotujen henkilöidensä kautta muutakin ihmisen arvosta. Sukupuolta ja sukupuolisuutta mietitään; erityistä huomiota Phillips kiinnittää homoseksuaalien asemaan 1930-luvun Amerikassa.
