Arvio: Isänmaallinen mies

Arto Halosen leffa surkeista doping-hiihtäjistä on kuin jäänne suomalaisen elokuvan hapettomilta vuosilta.

Arto Halonen
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Hiihto oli 1980-luvulla Suomen seuratuimpia urheilulajeja. Isänmaallinen mies palauttaa mieleen myös monien sen ajan kotimaisten elokuvien tunkkaisuuden ja rakenteen löysyyden.

Halu elokuvantekoon heräsi, kun Arto Halonen kokosi doping-dokumenttiaan Sinivalkoinen valhe. Ohjaaja on kertonut kuulleensa hiihtäjistä ja vaikuttajista valonarkoja tarinoita, joita ei voinut vahvistaa.

Fiktiotarinaan on luvattu vähemmän peiteltyjä salaisuuksia. Esillä onkin karseita tyyppejä. Mikko Kouki esittää valmentajaa, joka kiiruhtaa ulkomaanmatkalla prostituoitujen luo. Janne Reinikaisen näyttelemä “Ilmo” jankuttaa dopingia tyrkyttäessään isänmaan edusta  ja näyttää hiihtovalmentaja Immo Kuutsalta. Omaa etua tavoitteleva hiihtäjä “Marjatta Karhumäki” (Satu Paavola) on hahmoista vastenmielisin.

Isänmaallinen mies kiinnostaa alkupuolella, kun henkilöiden tosielämän vastineita jaksaa vielä arvuutella. Sen jälkeen elokuva hajoaa kappaleiksi, jotka eivät sovi yhteen.

Tärkeimmät päähenkilöt kun eivät ole lihaa ja verta, vaan vertauskuvia. Hiihtomaajoukkueen lääkäri keksii Martti Suosalon esittämän työttömän tohvelisankari Toivon verestä menestyksen avaimen. Sitä tulee siirtää ennen kisoja Ainolle (Pamela Tola). Tämä hahmo on Suomi-neito ja puhdas hiihtokulttuuri, joka monellakin tapaa myy itsensä menestyksen vuoksi. Sitten töpeksitään allegoriasta ihmissuhdedraamaan ja takaisin, välillä sängyssä ja sitten kännissä.