Arvio: Hylätty ranta vie uskonnon ja Lancashiren vuoroveden äärelle

Kirjan kertojaminä on eettisesti ja esteettisesti valveutunut

kauhu
Teksti
Kaisa Neimala
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Taas uusi brittiprosaisti tulla humahtaa tuntemattomuudesta ylistetyksi kuuluisuudeksi. Andrew Hurley työskenteli opettajana ja julkaisi kaksi kertomuskokoelmaa omakustanteina. Kun romaanin tekemisen hinku kävi voittamattomaksi, hän hakeutui osapäivätyöhön kirjastoon ja käytti päivien toisen osan Hylätyn rannan kirjoittamiseen.

Hurley ei muistamansa mukaan ajatellut luovansa kauhukertomusta. Romaanin tapahtumapaikka Englannin luoteisen rannikon villillä, harvaan asutulla, vuorovesien koettelemalla alueella on vain luonnostaan sovelias arvoituksellisten tapahtumien näyttämöksi. Hylätyn rannan kauhua lehtiarvostelut yhteen ääneen ylistävät: ”ytimiä myöten kylmäävä”, ”karmivaa, järkyttävää luettavaa”.

En osaa lukea Hylättyä rantaa kylmäävänä tarinana. Siinä on kyllä karheaan ympäristöön sopivia jyrkkiä henkilöitä ja makaabereja yksityiskohtia, niin kuin lampaan kallossa: ”Otin kallon ja katsoin toiseen sen silmäkuopista. Näköhermon valkoinen mato oli yhä paikoillaan, vaikka silmä ja aivot oli jo kauan sitten syöty tai ne olivat mädäntyneet pois.” Ihmisiä Hurley tuntuu käyttävän lähinnä esimerkkeinä yhdessä elämisestä. Keskeisenä on innostunut tai vastahakoinen katoliseen kirkkoon kuuluminen; usko tuottaa sekä hyvää että pahaa.

Kirjan kertojaminä vaikuttaa henkilöltä, jota täällä ja nyt nimiteltäisiin suvakiksi. Hän ei kiistele mutta kertoo kevyen pilkallisesti ihmisistä, joilla on jäykkiä mielipiteitä ja ilkeitä tapoja. Hän on eettisesti ja esteettisesti valveutunut yksilö. Ja teoksella on ollut esteettisesti ja kulttuurisesti valveutunut suomentaja – Jaakko Kankaanpää kirjoittaa kaunista luettavaa.