Arvio: Uusi Hobitti on edellistä parempi
Hullu lohikäärme hallitsee elokuvatrilogian keskimmäistä osaa.
Peter Jackson on saanut taas koneensa käyntiin. Hobitti – Smaugin autioittama maa on synkempi ja onnistuneempi ohjaustyö kuin kaavamaisuudessaan rönsyilevä ensimmäinen Hobitti-elokuva. Hahmoesittelyjen taakka ja söpöily puuttuvat ja Jackson malttaa keskittyä vahvuuteensa, tarkasti koreografioitujen toimintakohtausten rakenteluun. Vahvemmin hyödynnetty kolmiulotteisuus tuo tapahtumat aiempaa rajummin syliin.
Raskassoutuisesti alkava ja ahtaista rajauksista kärsivä huvipuistoajelu virittelee suuria teemoja, joihin elokuvantekijöiden soisi syventyvän päätösosassa.
Yksi näistä, itsepetos, koskettaa jopa tietäjä Gandalfia (Ian McKellen). Tässä elokuvassa Gandalf oppii pahan Sauronin palanneen ja vahvistaneen kaikessa rauhassa asemiaan Dol Guldur -linnoituksen suojissa. Totuuden hetki on musertava.
Toinen elokuvaa ja J. R. R. Tolkienin teoksia halkova teema on ahneus. Ahneuden pahe riivaa hyvistä roduista aivan erityisesti kullanhimoisia kääpiöitä ja vallanhimoisia ihmisiä. Sormuksen ritareissa (2001) ahneus sai ylivallan Boromirista ja hän yritti varastaa valtasormuksen Frodolta. Ahneus ajoi kääpiöt kaivamaan liian syvältä Morian kaivoksista ja herättämään kauhean Balrog-hengen. Edeltäjien ja seuraajien synnit roikkuvat päähenkilöiden harteilla Tolkienin maltillisen determinismin ansiosta.
Seikkailun juoni etenee kansansaduista tuttuja uomia: kääpiöprinssi Thorin Tammikilven (Richard Armitage) johtamat sankarit matkaavat kohti Yksinäistä vuorta haastaakseen sen yksinvaltiaan, anastettua kulta-aarretta vartioivan Smaug-lohikäärmeen. Hivelevien maisemaotosten katkomalla taipaleella seurue tapaa enemmän ja vähemmän avuliaita hahmoja, joista Lee Pacen (The Fall) teatraaliselle haltiakuningas Thranduilille toivoisi enemmän tilaa.
