Onnellinen loppu
Kuikan vuosi toistaa teemojaan, mutta tekee sen lämmöllä ja haikeudella, Outi Hytönen kirjoittaa arviossaan.
Heikki Turusen uusi romaani on oodi elämän kauneudelle ja katoavaisuudelle. Kuikan vuoden päähenkilö on Kauko eli Kake, kovasti Turusta itseään muistuttavan minäkertojan serkku.
Kake kuolee 44-vuotiaana vuonna 1992. Viimeinen vuosi on ollut onnellisin. Sen hän eli yhdessä tarjoilijatar Sirkka-Anitan eli Anin kanssa syvästi rakastuneena.
Hautajaisissa Ani pyytää kirjailijaserkkua kirjoittamaan Kaken tarinan. Kirjailija ei tuosta vain tilaustyöstä innostu, mutta maailman synkät tapahtumat ja kaiken olevaisen epävarmuuden ymmärtäminen kasvattavat Kakesta vuosien myötä kirjailijan mielessä ihmisyyden esikuvan. Kake osasi elää hetkessä, rakasti kaikkia elollisia eikä koskaan sanonut pahaa sanaa kenestäkään.
Synnynnäinen sydänvika sai Kaken odottamaan ennenaikaista kuolemaa, mikä taas opetti hänet kiitollisuuteen ja näkemään maailman kauneuden, joka ilmiintyy erityisesti Pohjois-Karjalassa Pielisen saaressa sijaitsevalla kesäpaikalla.
Ani luovuttaa kirjailijan käyttöön Kaken ”Kuolemiseni päiväkirjan”, josta romaanissa on pitkiä lainauksia.
Päiväkirja on kieleltään ja tyyliltään täsmälleen samanlaista kuin kertojan osiot. Se heikentää Kaken uskottavuutta romaanihahmona ja vie pohjaa kertojan vakuutteluilta tarinan tosipohjaisuudesta.
Kuikan vuosi puhkuu rakkautta elämään ja olemassaolon sattuman ihmettelyä. Näitä samoja asioita toistetaan, niissä kylvetään melkein kyllästymisen puolelle asti. Kertoja ei malta olla tunnelmoimatta hetki toisensa jälkeen Pielisen maisemalla ja rakkauden kaipuun sävyillä.
Vaan ehkä toisto saa lukijankin lumoihinsa niin, ettei mikään muu maailmassa tunnu tarpeelliselta.
Turusen kieli on läpeensä humoristista, mutta romaanin tunnelma on paikoin hyvinkin harras. Persoonallinen yhdistelmä pysyy yllä läpi koko teoksen. Polveilevilla lauseilla ja karjalankielisillä sanoilla kiedotaan matkaan sivuseikkoja ja hauskoja yksityiskohtia.
Hartautta taas lisäävät syvän rakkauden ohessa romanttiset laulut, ortodoksiset puhelaulut, iänigäisen mietiskely ja tietenkin kuikka, elämän muotojen jatkumosta muistuttava uljas olento, Kaken sielulintu.
Kakesta kuoriutuu päiväkirjan paljastuessa tunteikas mies, joka on hyvinkin sukua Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäselle. Kokonaisuutena Kuikan vuodesta kehkeytyy lämmin ja haikea kirja, jonka huumorin alle piiloutuu paljon herkkiä ja filosofisiakin ajatuksia elämästä ja kuolemisesta.
Heikki Turunen: Kuikan vuosi. 223 sivua. WSOY, 2025.