Raja ja haaveet säppiin
Parikkalan väkeä kuvaava Rajalla-dokumentti on hyvää seuraa, Tero Kartastenpää kirjoittaa.
1
MIN
Suomalainen elokuva vetää mielen alas. Kansainvälisen tason ilmaisua on vähän, eikä sekään kiinnosta katsojia.
Dokumentteja vältellään, vaikka aiheena olisi kansannaurattaja Ismo Leikola. Koomikon elämäkerran näki viime vuonna vain alle 20 000 katsojaa, joita kertyi hiukan enemmän kuin taidokkaan ärsyttävälle aktivistiseurannalle Havumetsän lapset. Molemmat ovat dokumenteiksi megamenestyksiä.
Kaukana ovat tunnustavien miessaunojien ja rovaniemeläisten pirinkäyttäjien kunnian päivät teattereissa.
Rajalla tuskin muuttaa tilannetta. Se on keskinkertainen kyläelokuva mutta silti parempaa seuraa kuin enemmistö suoratoistojen venytetyistä dokumenttisarjoista tai teatterien brändipainotteisista fiktioelokuvista. Ohjaaja Elina Hyvärinen on seurannut vuosia toimeliaita parikkalalaisia, jotka haaveilevat itärajan takaisesta mammonasta. Kahvia juodaan Putin-mukista, ja saha pulputtaa kaunista purua. Traaginen käänne on tekijän onni. Haaveet nuupahtavat, kun kylmä raja palaa. Kohta Venäjään viittaavat kyltit on riisuttu.
Hyvärinen on hoksannut, miten kuvata sitä, että mitään ei tapahdu. Hän rakentaa voimakkaita luontometaforia. Jää kolahtaa kuin kaukainen tykki. Höyryävän biisonin tuijotus huokuu uhkaa tai turvaa. Tuli mitä tuli, idän ihminen menee avantoon.
Elina Hyvärinen: Rajalla. Elokuvateattereissa 14.3.