Arvio: Günter Grass tunnustaa rakkautensa elävälle kielelle
Oili Suominen käänsi teoksen, jota ei voi kääntää.
Günter Grass oli kertonut kääntäjäseminaarilleen, että nyt oli tulossa Grimmin sanat, teos, jota ei voi kääntää. Se rakentuisi sanakirjamaiseen muotoon, ja sen jokainen luku etenisi käyttäen runsaasti samalla kirjaimella alkavia saksan kielen sanoja. Kääntämisen mahdollisuutta olivat epäilleet kriitikotkin; olin yksi epäilijöistä. Grassin kääntäjät taas kuuluvat reippaasti todenneen, että siitä, onko teos käännettävissä, päättää kääntäjä, ei kirjailija.
Ennen suomennosta teos on jo saatu hollannin ja romanian kielelle, joista erityisesti hollannin sanasto tuntuukin mahdolliselta. Suomi sen sijaan tuntui mahdottomalta siihen saakka, kunnes tutustuin hartaana ja ilahtuneena Oili Suomisen suurtyön tulokseen. Kääntyihän se, ja muuntui, niin kuin jokainen teos kieleltä toiselle siirtyessään muuntuu.
Suominen selvittää loppusanoissaan joitakin tämänkertaisen työskentelynsä periaatteita, esimerkiksi pyrkimystään leikkiä kielemme erityispiirteillä kuten kalevalaisella alkusoinnulla. Saksan kielestä on silti koko ajan kyse, saksan sanoista ja niitä sanakirjaksi koonneista veljeksistä Jacob ja Wilhelm Grimmistä.
Günter Grass kertoo veljesten sammumattomasta sanahimosta, muusta kirjallisesta toiminnasta, perhe-elämästä, ystävistä ja 1800-luvun politiikasta. Oheen hän kirjoittaa muistoja omasta elämästään. Viehättäviä ovat kunkin kirjaimen yhteyteen kirjoitetut runot. K-kirjaimen talouspoliittinen runo tuntuu antautuneen suomeksi jokseenkin sellaisenaan. Kuin kumarat ennustajaeukot / kyselevät kommentaattorit kahvinporoilta / koska kohtaamme seuraavan katastrofin / mitä tulee kapitalismin jälkeen / ja kuka meidät pelastaa / ympäristökatastrofilta.
