Vihaiset terveiset 1990-luvulta

No Gods No Masters muistuttaa, miksi Garbage on mukava bändi olla olemassa, Samuli Knuuti kirjoittaa.

levy
Teksti
Samuli Knuuti

Maailmassa on harvaa niin 1990-lukulaista asiaa kuin Garbage. Silloin kolmen studiossa kunnostautuneen setämiehen (joista Butch Vig oli tuottanut Nirvanan ja Smashing Pumpkinsin läpimurtolevyt) ja neuroosejaan tuulettavan tuolloin kolmekymppisen skotlantilaisen naisen työstämä koneistettu rock upposi myös siihen yleisöön, joka grungen myötä oli innostunut rockista mutta kaipasi siihen enemmän popmelodioita ja feminististä näkökulmaa.

Neljännesvuosisadassa maailma on muuttunut, mutta Garbage ei ole. Levyjä nelikko on tehnyt tasaisella, joskin verkkaisella tahdilla, mutta samanlaista kulttuurista merkitystä kuin vuoden 1995 debyyttilevyn ja Version 2.0:n (1998) ilmestyessä heillä ei ole ollut pitkään aikaan.

Eikä moista voi odottaakaan: rockissa salama harvoin iskee yhteen paikkaan edes kerran, saati sitten kahdesti.

Yhtyeen seitsemäs albumi No Gods No Masters kuitenkin palauttaa mieleen, miksi Garbage on mukava bändi olla olemassa.