Tarvitaan sankari

Mad Maxit ovat poikkeuksellinen elokuvasarja. Ei ole tavanomaista, että franchise herää eloon 30 vuoden jälkeen niin onnistuneesti kuin Mad Max: Fury Roadin myötä, vieläpä ilman alkuperäistä tähteä, Mel Gibsonia.

Harvinaista on sekin, että sama ohjaaja, George Miller, on saanut pitää langat käsissään. Jokainen osa on omanlaisensa ihme: absurdeista ja kaoottisen väkivaltaisista aineksista rakentuu äärimmäisen kurinalainen, parhaimmillaan mestarillinen kokonaisuus.

Vähäpuheinen sankarihahmo suuressa maisemassa ei ole ainutlaatuista, mutta tätä aavikkomaisemaa ympäröivä lohduttomuus on. Yhtä tarkka Miller on etiikan parissa. Kostotarinoissa se vaatii erityistä huomiota.

Vuonna 1979 julkaistu mikrobudjetin tuotanto Mad Max esitteli suuren tuhon jälkeisen dystopiamaailman. Jäljellä ovat vaeltajat autoineen sekä bensan- ja kostonhimo.

Jatko-osa Asfalttisoturi korosti western-piirteitä piirityksineen sekä punkista sekä fetissiasuista inspiroitunutta puvustusta.

Vaikka kaksi ensimmäistä Mad Maxia olivat australialaisia tuotantoja, niistä tuli Hollywoodille mallia näyttäneitä toimintaelokuvan uranuurtajia.

Kyse ei ollut vain näyttävistä stunteista vaan kuvauksen ja leikkauksen taiteesta, elokuvakerronnan ytimestä. Siinä sivussa Mad Max tarjosi inspiraatiota kansainvälisille jäljittelijöille. Jopa Suomessa tehtiin Milleriä mukaileva post-apokalyptinen seikkailu, Mika Kaurismäen The Last Border.

Hollywood-rahoitettu Mad Max: Ukkosmyrsky oli harha-askel, mikäli siinä nähdään vain pyrkimys tavoitella nuorempaa yleisöä, tai rohkea veto, jos muistetaan elokuvan jääräpäinen kummallisuus.

Mikään ei valmistanut edes faneja siihen, että Millerin lopulta 2010-luvulla tekemästä neljännestä Mad Maxista tulisi kuuden Oscarin voittaja. Sight and Sound -lehti järjesti 2022 arvostetun äänestyksensä maailman kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Cannes-voittajaohjaajat Bong Joon-ho ja Apichatpong Weerasethakul valitsivat Mad Max: Fury Roadin kymmenen suosikkinsa joukkoon.

Fury Roadissa koko elokuva­kerronnan perinne tuntui karanneen positiivisella tavalla käsistä. Se oli Maantiekiitäjää makaaberissa bensan, kromin ja metallimusiikin maailmassa. Allegoriset ideat uskonnoista ja sukupuolittuneesta vallankäytöstä olivat tarpeeksi vahvoja erottuakseen ja kyllin huuruisia sujahtaakseen alitajuntaan.

Uusi Furiosa: A Mad Max Saga on Fury Roadissa vallankumousta tehneen Furiosan kasvutarina, jossa Mad Max ei ole mukana. Näyttelijävaihdokset eivät haittaa. Tom Hardy loi Mad Maxista Fury Roadissa oman tulkintansa. Kun Anya Taylor-Joy kasvattaa Charlize Theronin viimeksi näyttelemän sankarittaren taustaa, myös Fury Roadin merkitykset laajenevat.

Tarinan miehillä ei ole juuri mitään järkevää sanottavaa. Furiosa taas on suuren osan ajasta hiljaa.

Kaksi ja puoli tuntia eivät ole aivan niin yhtäjaksoista toimintaa kuten Fury Road, ainoastaan melkein. On ällistyttävää, että staccato-tyylillä leikatun kaahauk­sen ohjaaja on 79-vuotias. Kukaan muu ei tee Hollywood-rahoilla näin kiivasta viihdettä.

Yksi Millerin oivallus Fury Roadissa oli rohkea heittäytyminen eri kuvanopeuksien vaihteluun. Myös Furiosassa kuvia on nopeutettu huolettomasti. Vaikutelma voi olla samaan aikaan hitusen koominen ja silti sitäkin hurjempi.

Viiteen lukuun jaetun kertomuksen loogisuus muistuttaa, että Miller on opiskellut sankarisaagoista ja myyteistä muutakin kuin Joseph Campbellin tuotannon.

Lopussa asia sanotaan ääneen: myytti edellyttää myyttistä tekoa. Se liittyy myös sankarittaren hiljaisuuteen.

Furiosa ei ole yhtä innovatiivinen kuin Fury Road, eikä siihen pyrikään. Sävy näkyy pääroistossa: Dementus (Chris Hemsworth) on enemmän sairas vekkuli kuin elämää suurempi pahuuden ilmentymä. 

George Miller: Furiosa. Elokuva­teattereissa 24.5. ★★★★