Nalle leikki, uskoi ja ­rakasti

Kivessä on pieni karhu, Helvi Juvosen nimi ja kaksi päivämäärää. 5.11.1919–1.10.1959. Katri Viitaniemen elämäkertateoksen Kirkas ja hiljainen mukaan Helvi Juvosen hauta Hietaniemen uurnalehdossa on yksinkertaisuudessaan kuin runo.

Eikä mikä tahansa runo, vaan vapaa, pelkistynyt ja moderni. Helvi Juvonen tunnetaan suomalaisessa kirjallisuudessa välitilan runoilijana. Häntä on pidetty siltana menneeseen ja porttina tulevaan.

Juvosen tuotanto käsittää kuusi runo­teosta, joista viimeinen, Sanantuoja, julkaistiin postuumisti pari kuukautta runoilijan kuoleman jälkeen vuonna 1959. Kymmenen vuotta kestänyt julkinen kirjailijanura jäi järkyttävästi kesken. Tunnustusta ja toimeentuloa oli vasta alkanut tulla enemmän, kun pitkään jatkuneet oudot oireet diagnosoitiin vakavaksi munuaissairaudeksi. Nykyisin hoidettavissa oleva sairaus vei runoilijan kuukausissa.

Työlleen omistautunut Juvonen kirjoitti loppuun asti, kirjaimellisesti kuolinvuoteellaan. Viimeisen runonsa hän kuiskasi elämänsä rakkaudelle, Aila Meriluodon siskolle Sirkka Meriluodolle.

Helvi Juvonen jäi monien aikalaistensa varjoon. Viitaniemen mukaan syitä on monia. Juvonen eli marginaalissa, eikä oikeastaan päässyt kirjallisiin piireihin.

Hän sairasti niin fyysisesti kuin mieleltään. Hän vietti useita jaksoja mielisairaaloissa. Aikana jolloin homoseksuaalisuus oli rikos Juvosen oli pidettävä rakkauselämänsä piilossa. Suhde Sirkkaan saa Viitaniemen teoksessa paljon tilaa.

Sirkan ansiosta Juvosesta eli Nallesta tuli se mitä tuli. Sirkan uhrautuva rakkaus kantoi pitkään vaikeuksien ja sairauksien yli.

Heidän suhteensa oli lähipiirille ja perheille arkea. Kirjalliset veljeskunnat kuitenkin karsastivat lesboja. Sen sai myös ystävä ja aikalainen Mirkka Rekola karusti kokea.

Jonimatti Joutsijärven ansiokasta Mirkka Rekola -elämäkertaa on kiinnostavaa lukea rinnan Helvi Juvosen vaiheiden kanssa. Viitaniemellä ei ole ollut käytössään yhtä laajaa aineistoa, arkistoa ja tuotantoa kuin harvinaisen sisäistyneesti kirjoittavalla Joutsijärvellä. Kirjailijan ote onkin toinen, perinteisempi, mutta yhtä lailla myötätuntoinen.

Juvosen elämästä on ennen Viitaniemen kirjaa ilmestynyt yksi laaja tutkimus. Matti Palmin kirjallisuuden lisensiaatintyö on 50 vuoden takaa.

Viitaniemi kertoo käyttäneensä pää­asiassa alkuperäislähteitä, joista kirjeet olivat tärkeimmässä roolissa.

Runoilijana Juvonen ei valinnut piiloutua.

Aikalaiset eivät oikein osanneet katsoa ja tulkita hänen hahmoaan. ”Homoseksuaali, kristitty, moderni ihminen – sellaista yhdistelmää ei pitänyt olla olemassa.”

1950-luvun kirjailijat ottivat etäisyyttä uskontoon. Juvoselle sanataide oli taiteilijan pyrkimystä päästä lähemmäs Jumalaa.

Hänhän oli itse asiassa äärimmäisen avoin, Viitaniemi huomauttaa. ”Hän kirjoitti itsensä runoihinsa, jotka julkaisi kenen tahansa luettaviksi.”

Juvosen runot ovat kirkkaita, hämäävän yksinkertaisia. Pääsen ensimmäistä kertaa lähelle säkeitä, jotka ovat tähän asti tuntuneet sulkevan ulkopuolelleen.

”Joitakin pieniä siroja vihreitä syysrunoja / antaisin vielä sinulle / kuulitko miten sanat juoksivat / ne kaikki olivat kuin laulut / jokainen lauloi yhtä lehteä/ yhtä lehteä/ kun syys tuuli (–)”

Juvosen elämä oli täynnä traagisia käänteitä. Iisalmelaisen porvarisperheen lahjakas tyttö menetti isänsä nuorena. Samalla katosi perheen toimeentulo.

Juvonen kärsi köyhyydestä suuren osan elämästään. 1940-luvulla se tarkoitti esimerkiksi sitä, ettei hänellä ollut moneen vuoteen asuntoa.

Ankarana pidetyn runoilijan taikapiirissä olleet tiesivät, että hän oli leikkisä ja syleili satujen maailmaa. Hän oli Karhu, Kontio ja Nalle. Hän keksi myös ystävilleen vastineet eläinmaailmasta.

Juvosen kuolema vain 40-vuotiaana oli suunnaton järkytys hänen ystävilleen. Mirkka Rekolalle runoilijakollegan menetys oli kuin avohaava, kysymys vailla vastausta. 

Katri Viitaniemi: Kirkas ja hiljainen. Runoilija Helvi Juvosen elämä. 398 sivua. S&S, 2025.