Alitajunnan aavikolla

Mika Taanilan jälkeen avantgarde ei ole vetänyt puoleensa suomalaisohjaajia, kunnes Anna Eriksson aloitti matkansa videotaiteen ja elokuvan tarinattomaan rajamaastoon.

M vuodelta 2018 oli omakustanneperiaatteella tehty fragmenttikokoelma, jossa ohjaaja näytteli limbossa kärvistelevää Marilyn Monroeta. Arvovaltainen Venetsian elokuvajuhla esitti teoksen esikoisohjauksille tarkoitetussa sivusarjassaan.

Myöhemmille töilleen elokuvantekijänä itseoppinut Eriksson on saanut Suomen elokuvasäätiön ja Ylen tukea. Meluisan maailmanlopun vision maalannut W ja kirjaintrilogian päättävä E saivat ensi-iltansa laadukkailla Locarnon festivaaleilla.

Erikssonin elokuvat ovat käsitetaidetta, jossa katsoja saa päättää, näkeekö W:n nukkuvaa Eurooppaa raiskaavan Kiinan oivaltavana ajankuvana vai koomisena paatoksena. Provokaatiot perustuvat usein ohjaajan alastomuuteen.

E on selkeämpi ja ironisempi teos kuin kryptisyyteensä kompastellut M ja ryppyotsainen W. Trilogian päätös sijoittuu jälleen eräänlaiseen välitilaan, alitajunnan aavikolle. E vaeltaa Kalaharin aavikon hiekkadyynien keskellä koko 86-minuuttisen kestonsa ajan. Ruotsin- ja englanninkieliset kertojaäänet selittävät miksi: Suomen ex-pääministeri Eva Vogler (Eriksson) on aiheuttanut skandaalin Nobel-juhlassa paljastamalla alapäänsä. Hän syyttää tapahtuneesta pahaa kaksoisolentoaan.

E on erikssonmainen yhdistelmä suureellista vaikeaselkoisuutta ja rautalangasta väännettyjä vertauskuvia.

Valta tuhoaa empatian, auteur opettaa ja antaa kuvaajamiehensä Matti Pyykön kameran hyväillä hiekan peittämää puhelinkoppia ja tuulen dyyneihin uurtamia kerroksia.

Eriksson on läsnä valtaosassa kuvia, tällä kertaa vaatteet päällä. Shokeeraamisen tarve on laantunut, ja kuviot ovat koherentimpia kuin aikaisemmin.

Kohun logiikassa ja identiteettiprojekteissa piehtaroiva E näyttää kangastukselta digitalisaation ajasta. Aavikko on metaversumi, jossa ihmisen eri versiot kamppailevat siitä, kuka pääsee esiintymään.

Todellisuuden äänet kantautuvat simuloituun maailmaan vain kaikuna, yhteys historiaan on katkennut. Siksi Olof Palmen ääni ilmaantuu ripittämään aavikon kulkijoita vuoden 1972 Hanoi-puheellaan.

Julistusten joukosta erottuu metafora: tragedia ei ole se, että utopia jäi toteutumatta, vaan se, että se toteutui. E:n maailmassa simulaation piti olla sivutuote, mutta se alkoikin hallita todellisuutta. 

Anna Eriksson: E. Elokuvateattereissa 26.9. ★★★