Arvio: David Vannin Kylmä saari -romaanissa myös sisäinen kylmyys ahdistaa
Havumetsä edustaa kirjan henkilöille tyhjyyttä.
David Vannin romaanin kylmä saari näyttää olevan myös pimeä. Pimeyteen viittaa nathanburtondesign.comin laatiman kansikuvan runsas mustuus. Kanteen on sijoitettu kaksi olennaista: hirsimökki, jota eroon ajautumassa oleva aviopari Irene ja Gary erittäin vaikeasti rakentaa, sekä nuoli, jonka on ehkä tarkoitus olla juoniyllätys. Kannen tarkastelun jälkeen ei yllätä.
Sen sijaan poikkeava kannen yksityiskohta yllättää, iloisesti. Harvoin on käännösromaanin kannessa suomentajan nimi. Nyt on. Hyvin Irmeli Ruuska on kirjan kääntänytkin, etsinyt painokkaan ilmaisun niin ihmisten tuskalle kuin verkoista irrotetta
vien lohien mäiskeelle. ”Lohia oli kaikkialla hänen jaloissaan, hopeisia, henkeä haukkovia, mätkähteleviä, omassa liman, veren ja meriveden muodostamassa vaahdossaan liukuvia kaloja.”
Irene ja Gary samoin kuin nuoremmat alaskalaiseen pikkukaupunkiin kirjoitetut henkilöt viihtyvät elämässään huonosti. He vakuuttavat tiheästi ja painokkaasti, että ahdistuksen syynä on ennen kaikkea Alaska. Viihtymättömyyttä yritetään torjua huumeilla, riehakkaalla seksillä, hyvän elämän haaveilla. ”Heidän elämänsä kuuluisi olla toisenlaista.”
Asumisen paikka näyttää tuntuvan yhtä kamalalta, oli asuja sieltä syntyisin tai pohjoiseen ajautunut. ”Tänne tulivat vain ne, jotka eivät sopeutuneet minnekään muualle, ja jos ei pystynyt pitämään kiinni mistään täällä, putosi vain yli laidan. Tuppukyliä suuren tyhjyyden keskellä, epätoivon saarekkeita.”
