Reppanat ja rautarouva

Kun epätasa-arvoisuus kasvaa ja rikkaimmat elävät omassa todellisuudessaan, demokratia alkaa kuulostaa haihattelulta. Yläluokka on niin etäällä, että siihen kuuluvat voisivat yhtä hyvin olla Andromedasta kotoisin.

Salaliittoteorioihin hurahtavat ihmiset ovat maailman monimutkaisuuden lannistamia raukkoja, joille tieteellinen konsensus on korkeintaan todiste siitä, miten taviksia hämätään. Totuus rakennetaan omalla tutkimuksella, esimerkiksi samanmielisten Youtube-videoita tuijottaen.

Tällaisten havaintojen varaan rakentuu Yorgos Lanthimoksen elokuvan Bugonia perusasetelma. Se on kreikkalaisohjaajalle tyypillinen potpurri, joka kääntyy draamasta ja trilleristä veriseksi farssiksi.

Jesse Plemons näyttelee elämän kolhimaa mehiläishoitaja Teddyä, joka on vakuuttunut löytäneensä salatut faktat siitä, kuka yhteiskuntaa pyörittää. Hän tavoittelee itsehillintää arvioimalla kaikki tunteet ansoiksi ja suorittamalla itselleen kemiallisen kastraation. Teddyllä on kahden miehen kultti, jossa häntä seuraa heikkolahjainen serkku Don (Aidan Delbis).

Emma Stonen näyttelemä Michelle on lääkeyhtiön toimitusjohtaja, eri tavalla määrätietoinen suorittaja, jonka erinomaisuudesta on kerrottu Forbesin kansijutussakin. Taistelulajiharrastus ei auta, kun Teddy ja Don kidnappaavat ylimielisen bossladyn.

Päällekäyvän dramaattinen musiikki vaikuttaa ensin keinolta alleviivata satiirista näkökulmaa, mutta ehkä se soi Teddyn päässä.

Teddy uskoo tekevänsä historiaa nujertamalla Michellen, jota hän pitää pahantahtoisena ulkoavaruuden olentona. Michelle ja kaltaisensa ovat hänestä syyllisiä ihmiskunnan luisuun “kaaokseen ja paskaan”.

Lantihmos on taitava kertoja, joka rakentaa mieleenpainuvia näkyjä. The Favourite (2018) oli barokkinen epookki kuninkaallisten hävyttömyydestä ja Poor Things (2023) laveaa goottilaista fantasiadraamaa. Ohjaajan teemoista seksuaalisuus on tällä kertaa taka-alalla.

Viileä absurdiikka on ohjaajan tuttu perusvire. Nyt henkilöt ovat paitsi epämiellyttäviä myös epäkiinnostavia. Alkupuolen lupaus radikaalihörhöyden psykologian avaamisesta unohtuu, vaikka mitään niin vilpittömän asiallista ei Lantihimokselta odottaisikaan.

Loppu on makaaberi vitsi, jonka kaltainen nähtiin myös käsikirjoituksen pohjana olleessa korealaisscifissä Save the Green Planet (2001). Lanthimos saa sen tuntumaan lähinnä omahyväiselta. Bugonia on hänen kyynisin elokuvansa ja lisäksi tylsä. 

Yorgos Lanthimos: Bugonia. Elokuvateattereissa 31.10. ★★