Arvio: Bob Dylan levytti taas ikivihreitä
"Olisiko aika esitellä vaihteeksi tuoreita omia kynäelmiä?"
Toukokuussa 75 vuotta täyttänyt Bob Dylan tuntuu vanhemmiten tulleen nostalgiseksi. Syntymäpäivän aikoihin julkaistu albumi Fallen Angels kumpuaa niin sanotusta Suuresta amerikkalaisesta laulukirjasta. Sillä tarkoitetaan aikoja sitten unohtuneita, 1920-luvulta 1960-luvulle Broadwaylle ja Hollywood-musikaaleihin sävellettyjä lauluja.
Niitä levytti aiemmin muun muassa Frank Sinatra, jonka repertuaarista Dylan kokosi edellisenkin levynsä vuosi sitten. Samoja ikivihreitä – ja Sinatraa – kierrätti esimerkiksi Robbie Williams jo vuonna 2001. Lisäksi näitä ralleja ovat levyttäneet viime vuosina ”kaikki” raspikurkku Rod Stewartista kantri-ikoni Willie Nelsoniin.
Miten idea sopii Dylanin imagoon 1960-luvun vastakulttuurin henkilöitymänä ja ikuisena kapinallisena? Eikö ole mielikuvituksetonta levyttää taas kerran omien vanhempien ikäpolven suosikkeja?
Toisaalta, onko näiden 1920–1950-lukujen hittien esittäminen sittenkin asiantuntemuksen osoitus? Nehän kertovat ajattomia tarinoita menneestä maailmasta samoin kuin vaikkapa kantrin ja bluesin kulmakivet, joita Dylan on niin ikään opiskellut koko ikänsä.
Dylan tuskin piittaa muiden mielipiteistä tuon taivaallista. Motiivina kerrotaan olevan jakamisen ilo: kaivaa esiin hienoja, mutta monelle nykykuuntelijalle tuntemattomia lauluja. Tulkintakin on tunnistettavan persoonallinen ja huokuu maanläheistä lämpöä.
