Tove Jansson sai uudet kasvot

Arvio: Zaida Bergrothin elokuvassa on elämän vetoa.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen

Elämäkertaelokuva on lajityyppi, joka usein latistaa ihmisen anekdoottien kokoelmaksi. Zaida Bergrothin ohjaamassa ja Eeva Putron kirjoittamassa Tovessa on enemmän elämää kuin kertausta. Se ei pyri selittämään, miten Tove Janssonista tuli rakastettu taiteilija, vaan kertoo näkemyksiä Janssonin kokemuksista kolmi-nelikymppisenä.

Eikä Tove olekaan edes rajattu elämäkerta vaan rakkauselokuva. Yhtä ainoaa tunteiden kohdetta ei ole eritelty. Alma Pöystin esittämä Jansson rakastaa taidetta ja jaloviinan siivittämiä juhlia, varmasti hieman myös Atos Wirtasta (Shanti Roney), palavammin ja hetken epätoivoisemmin Vivica Bandleria (Krista Kosonen), mutta myös mahdollisuutta irrottautua.

 

Koska tapahtuma-aika on 1940–1950-luku ja Jansson etsii muun ohella seksuaalisuuttaan, epäsovinnaisuuden käsite on eräs raamittava tekijä. Ilahduttavasti elokuvan hahmot eivät tunnu modernisoiduilta. He ovat hengittäviä olentoja, joiden rosoilla ei tarvitse olla rautalangasta taivutettuja merkityksiä ja joiden välejä ja hierarkioita kuvataan ohikiitävillä yksityiskohdilla, puhetavoilla ja katseilla. Pönötys on poissa, vaikka tapakulttuuri ja arvot ympärillä ovat erilaisia kuin tänään.