Lapsuus ja sen mukana kaikki
Andrew Haighin elokuva pohtii menneisyyden ja menetysten taakkaa.
Sävy on haikea ja unen kaltainen. Adam (Andrew Scott) asuu yksin kerrostalossa, josta on hienot näkymät, mutta pitkä matka kaikkialle. Ollaan Lontoossa, vaikka ei väenpaljoudessa. Uudessa ja tyhjän kolkossa rakennuksessa taitaa olla Adamin lisäksi vain yksi ainoa asukas, nuorempi mies, joka yrittää tehdä tuttavuutta vähän kiusallisesti.
Adam on käsikirjoittaja, jonka laatima tarina liittyy hänen omaan nuoruuteensa. 1980-luvun lopulla hyvin tavallisessa rivitalossa on perhe, jonka vanhemmat ovat selvästi hänen vanhempansa. Populaarikulttuuri määrittää aikaa, etenkin musiikki.
All of Us Strangersin maailma on musertavan melankolinen silloinkin, kun taustalla soivat Pet Shop Boysin biisien diskorytmit. Vaikka Adamia määrittää hänen homoutensa, erilaisuus ei ole ahdistuksen syy. Hän asuu nimenomaan turvallisen sulkeutuneessa maailmassa, ja yksinäisyys on kipeintä silloin, kun se on itse valittua.
Andrew Haigh’n kirjoittama ja ohjaama elokuva on alusta loppuun hallittu matka mielenmaisemaan, jossa toden ja kuvitelman raja haihtuu pois.
Adam tekee julkisilla matkoja lähiöön, omaan lapsuuteensa. Vanhemmat (Claire Foy ja Jamie Bell) ottavat hänet vastaan viisikymppisenä miehenä, joka hän nyt on. Talossa on mahdollista käydä läpi asioita, jotka jäivät sanomatta.
Tässä kuvitellussa idyllissä Adam saa sanoa kaiken, ja muualla hän ei juuri puhu. Maailma ja asenteet ovat muuttuneet valtavasti sen jälkeen, kun Adam viimeksi todellisuudessa tapasi vanhempansa.
Perinteisempi juonilanka on Adamin suhde kerrostalonsa toiseen asukkaaseen Harryyn, jota näyttelee Paul Mescal. Alussa Adam on lempeän torjuva, sitten hän päästää Harryn lähelleen.
Elokuvassa on oikeastaan vain neljä henkilöhahmoa. Piiri ei tunnu pieneltä, koska Haigh kuljettaa tarinaa taiten.
Tunteetkin vaikuttavat suppeilta, kunnes ne aukeavat. Adam on lapsellinen tai lapsuutensa vangiksi jäänyt. Kiukku ja kysymykset tunteiden oikeutuksesta häilyvät ilmassa.
Onko liian myöhäistä saada onnellinen loppuelämä?
Andrew Scottin roolityö masentuneena miehenä voi olla ensisilmäyksellä kapea-alainen, mutta siihen mahtuu valtavan paljon. Oscar-ehdokkuudetta jäämisen voi vielä ymmärtää. Scottin sivuuttaminen brittien elokuvapalkinnon Baftan pääosaehdokkuudesta tuntuu jo ihmeelliseltä, sillä muuten ehdokkuuksia heltisi paitsi parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen, myös Mescalille sivuosan kategoriassa.
Taas loistavan Mescalin läsnäolo alkoholiongelman reunalla hoippuvana Harryna ei ole ainoa asia, joka tuo mieleen viime vuoden brittimenestyksen, Charlotte Wellsin ohjaaman Aftersunin. Teemat ja ajan kulumisen käsittelytapa ovat samankaltaisia, ja kaiken yllä on katkeransuloisen nostalgian huntu.
Haigh itse käsitteli aihepiiriä myös samaan tapaan kamaridraamamaisessa elokuvassaan 45 vuotta, jossa Charlotte Rampling ja Tom Courtenay esittivät pariskuntaa. Esteettisiä yhtymäkohtia on myös Tom Fordin elokuviin A Single Man ja Yön eläimet. Sentimentaalisuus ja maalailevuus toimivat, kun mukana on ripaus ironiaa.
Queer-ainekset ja kokemuspiiri taitavat olla omaelämäkerrallisia, sillä Adam on tarkalleen Haighin ikäinen. Omakohtaisuus ei kuitenkaan ole kokonaisvaltaista, sillä elokuvan fantasia-aineksen pohjana on japanilaisen Taichi Yamadan 1987 ilmestynyt romaani.
All of Us Strangers on merkillisen lohdullinen elokuva onnellisuuden mahdottomuudesta ja hylätyksi tulemisen kokemuksesta. Haigh jättää rohkeasti selittämättä ainakaan juurta jaksaen, mikä sen sisällä on totta.
Popmusiikin käyttö on rohkeaa. Frankie Goes to Hollywoodin The Power of Love soi tavalla, jonka sentimentaalisuus olisi röyhkeää, ellei se vain toimisi niin hyvin.
Andrew Haigh: All of Us Strangers. Elokuvateattereissa 8.3. ★★★★