Arvio: Äitikortti on sekavaa vertaistukea vanhemmuudesta

Hauskinta on, kun nuorin äiti hakkaa päätään jumppapalloon.

teatteri
Teksti
Aurora Rämö
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ennen Kansallisteatterin Äitikorttia ajattelin, että on harmi, että olen lukenut Anu Silfverbergin esseeteoksen, johon Olka Horilan näytelmä pohjautuu. On maailman ankeinta nyrpistellä, että ”kirja on parempi”. Ensimmäisen puoliskon jälkeen olin harvinaisen onnellinen. Kirja on ainoa tapa, jolla esityksestä saa edes jotain irti.

Näytelmässä on kolme eri-ikäistä pariskuntaa, jotka kaikki haluavat tai muuten vain saavat lapsia. Suunnitelmien ja mielipiteiden lapsellisuutta kuvataan musisoimalla lastenlauluja pastellinvärisillä instrumenteilla. Naiset on puettu alleviivaavasti mustavalkoisiin, miesten vaatetuksessa on sentään hieman harmaan sävyjä.

Käsiohjelman mukaan legoaiheinen lavastus ilmentää perhettä yhteiskunnan perusyksikkönä: ”perheet muodostavat ne legopalikat, josta koko valtio koostuu”. Pakko kai se on uskoa, ei lavastukselle muutakaan järkevää syytä keksi.

Kirja on aidosti yhteiskunnallinen ja oivaltava, näytelmässä yhteiskunnallisuus typistyy hokemaan, että varmaan Ärrän myyjällä ja Putinillakin on mielipide lasten vaipoista. Äitien argumentaatiota äitikeskustelussa manifestoi mikäs muukaan kuin kirjaimellinen pelikorttien heittely.

Väliajan jälkeen lapset on puserrettu maailmaan ja korkkarit vaihdettu crocseihin. Hauskinta on, kun nuorin äiti (raskaana oleva Kreeta Salminen, jota tulee paikkaamaan Annika Poijärvi) hakkaa päätään jumppapalloon.