Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
Lue näyte Anja Snellmanin ravistelevasta naiskaupan kuvauksesta.
MINUN NÄKÖISENI TYTTÖ
I.
Minä katosin kaksitoista vuotta sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla O:n kaupungissa. Viimeiset poliisin varmoina pitämät ja myös julkisuuteen annetut silminnäkijähavainnot minusta ja kanssani yhtä aikaa kadonneesta ystävättärestäni tehtiin hänen asuntonsa rappukäytävässä perjantaina joulukuun ensimmäisenä päivänä noin kello 18.30.
Tuntomerkkeinäni mainittiin, että minulla oli hyvin todennäköisesti ylläni siniset, reisiltä haalistuneet farmarit, valkoinen lantiolle asti ulottuva t-paita ja vaaleanpunainen huppari, jonka selkämyksessä oli musta naurava apinannaama. Lanteillani oli ruskea, leveä, niitein koristeltu, suurisoikinen nahkavyö. Kaulassa minulla oli pitkä vaaleanpunainen kaulahuivi, sen alla todennäköisesti lukuisia hopeanvärisiä ketjuja ja korvissa helmikorvakorut ja hopeiset renkaat. Minulla oli mahdollisesti mukana myös turkoosinvärinen satiinireppu ja sinivalkoinen, pienikokoinen urheilukassi, jossa oli valkoinen Niken tunnus. Pituuteni oli noihin aikoihin 169 senttiä ja olin äitini valistuneen arvion mukaan hoikkarakenteinen, minulla oli vaaleat hiukan harteiden alapuolelle ulottuvat suorat hiukset ja siniharmaat silmät. Pesunkestävä skandinaavi. Kirjaimellisen kirjaimellisesti. Ja kaavakkeita täyttävä poliisi naputteli muistiin kaiken, niin kuin tapana on. Myöhemmin senkin, että hiukseni olivat olleet jotenkin likaisen näköiset ja vasemmassa poskessani oli ollut ärtynyt finni tai jokin sen kaltainen suurehko punehtuma. Enpä ollut koskaan epäillytkään Lindan naapurien kyylämäisyyttä.
Joulukuun kolmannen päivän eli sunnuntaiillan havaino oli poliisin mielestä hiukan epämääräinen; sekin kirjattiin tietenkin talteen, mutta sitä ei ikävä kyllä pidetty erityisen varteenotettavana. Vihjeitä tuli tällaisissa tapauksissa aina paljon ja kaksi kolmasosaa niistä ”tutuilta näkijöiltä”, niiltä jotka soittivat poliisille, olipa sitten kadonnut tyttö, auto tai papukaija.
Sunnuntai-illan havainto saatiin eräältä keskikaupungin kioskinpitäjältä, jota oli kerran aiemmin epäilty oman kioskinsa ryöstämisestä. Asiaa ei koskaan saatu näytetyksi toteen, mutta epäilykset jäivät kytemään. Miestä pidettiin homona, lähitalojen asukkaat olivat valittaneet hänestä usein ja kehottaneet lapsiaan ostamaan irtokarkit ja matkaliput toiselta kioskilta. Mies piti pienen junavaunun näköistä kioskiaan auki varhaisesta aamusta pikkutunneille ja myi öisin kioskin toisesta päädystä myös lämmintä suolapalaa, ranskalaisia, nakkisämpylöitä ja lihapiirakoita. Baarien sulkemisajan jälkeen kioskilla oli lähitalojen asukkaiden mielestä levotonta, lähinnä nuorten miesten äänekästä kuhinaa.
Minun näköiseni tyttö oli käynyt kioskilla myöhään joulukuun kolmannen päivän iltana, hiukan ennen puoltayötä, jonkun keski-ikäisen miehen seurassa. Minun näköiselläni tytöllä oli ollut miehen kamelinvärinen ulsteri harteilla ja vaalea pörröinen kani, mahdollisesti chinchilla, sylissä. Vaatetuksestani kioskinpitäjä ei ollut osannut muuta sanoa, paitsi että olin ollut paljain päin ja hiukseni olivat olleet sekaisin. Kanssani olleella miehellä oli ollut tumma puku ja leveälierinen hattu, niin että kasvot olivat varjossa, ruskearuudullinen kaulahuivi, pitkähköt, loivasti laineikkaat vaaleanruskeat hiukset hatun alla ja musta kalliin näköinen salkku toisessa kädessä. Kioskinpitäjä muisti, että minun näköiseni tyttö oli vaikuttanut itkuiselta ja jotenkin tokkuraiselta, ja minun näköiselläni tytöllä oli ollut vasemmassa ohimossa hiertymä ja toisen silmän alla mustelma.
Äiti ärsyyntyi kioskinpitäjän kertomuksesta ja kielsi jyrkästi moisen havainnon todenperäisyyden. Hän kumma kyllä sivuutti jopa chinchillakanin, vaikka oli Lindan äidiltä hiljattain kuullut, että me olimme kuljetelleet sellaista Lindan kanssa mukanamme. Absurdia, mieletöntä, ei voi olla mahdollista, äiti oli naurahtanut poliisin soittaessa sunnuntaiillan havainnosta. Absurdia, mieletöntä, ei voi olla mahdollista, niin äiti ehti sanoa vielä monesta poliisin kommentista ja kysymyksestä. Äiti ei noihin aikoihin ollut oma harkitsevaisen analyyttinen itsensä. Hän itki paljon ja nauroi paljon, ja useimmiten yhtä aikaa.
Lemmikkikaupan tyttöjen arvio SK:ssa 28/2007.
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt. 319 s. Otava 2007.