Kuolema ja viimeinen velvollisuus
Pedro Almodóvarin The Room Next Door tuntuu koko elämän kokoiselta näytelmältä pienissä kulisseissa, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
2
MIN
Yhdysvaltoihin sijoittuva The Room Next Door teki historiaa Pedro Almodóvarin uralla. Almodóvarin teokset ovat kilpailleet Cannesin, Venetsian ja Berliinin kilpasarjoissa 1980-luvulta alkaen, mutta vasta nyt ohjaaja voitti huippufestivaalin pääpalkinnon, Venetsian Kultaisen leijonan. Juuri Venetsia oli myös se festivaali, josta kärkiarvostus alkoi, kun Naisia hermoromahduksen partaalla valittiin sen kilpasarjaan 1988.
The Room Next Door on myös ensimmäinen englanninkielinen pitkä Almodóvar-elokuva. Viime vuoden puolituntinen western Strange Way of Life oli eräänlaista harjoittelua vieraalla kielellä. Kuinka korkealle The Room Next Door asettuu nyt 75-vuotiaan ohjaajan uralla? Lähelle huippua.
Asetelma ei ole tyypillisintä Almodóvaria. Se on rajattu kahden henkilön välille. Suuri osa ajasta ollaan näennäisen avarassa loma-asunnossa, mutta ahdistavan suljetussa fyysisessä ja henkisessä tilassa, tiiviisti odottaen.
Tilda Swintonin näyttelemä Martha on sotakirjeenvaihtaja ja oman elämänsä seikkailija, joka ilmettä värähtämättä antaa ystävälleen Ingridille (Julianne Moore) tehtävän, josta ei oikein voi kieltäytyä.
Martha on kuolemassa ja aikoo päättää päivänsä hankkimallaan pillerisekoituksella. Ingridin tulee pitää hänelle seuraa, kunnes Martha tekee ratkaisunsa.
Martha on kovanaama, joka ei anna periksi tai armoa. Almodóvar asettuu enemmän Ingridin puolelle: mitä pitää kestää toisen puolesta? Onko rajansa asettavalla kuolevalla helpompaa, tai miksi siltä tuntuu?
Ohjaaja kertoo tarinan, joka on vähemmän melodramaattinen ja rankempaan havaintoon tarraava kuin useimmat hänen töistään. Toki Almodóvarilla on usein ronski aihe, joka tuntuu henkilökohtaiselta: taiteentekijän elämänvaiheet, äitisuhde, homoseksuaalisuus, huumeet, sairaudet ja näiden yhdistelmät. Asetelmassa on nyt vain sellaista armottomuutta, jonka uskaltanee antaa yleisön taakaksi ainoastaan, jos se todella on välttämätöntä.
Isompaa teemaa kuin kuoleman hyväksyminen ja siihen liittyvät syyllisyydet ei kai ole. Itsekkyyteen, sen välttämättömyyteen sekä sietämättömyyteen, epävarmuuden kestämiseen sekä surun banaaliuteen löytyy näkökulmia, jotka tuntuvat ankarilta ja raikkailta.
Tuttu absurdi huumori tekee The Room Next Doorista myös vapauttavan elokuvan. Se tuntuu koko elämän kokoiselta näytelmältä pienissä kulisseissa: tässä kaikki tästä aiheesta. Tuskin oikeasti niin, mutta jos siltä tuntuu lopputekstien alkaessa, se riittää.
Pedro Almodóvar: The Room Next Door. Elokuvateattereissa 1.11. ★★★★★