25 vuotta sitten
Suomalainen eläinaktivismi oli suvantovaiheessa syksyllä 1999. Kettutyttöjen tarhaiskuista oli tuolloin kulunut neljä vuotta.
2
MIN
Oikeutta eläimille -järjestö oli vain parin kuukauden ikäinen, kun uutiset kertoivat ensimmäisestä tarhaiskusta. Kahdelle turkistarhalle oli tunkeuduttu Uudessakaarlepyyssä ja kahdensadan ketun häkit oli avattu. Tarharakennusten seinissä seisoivat terveiset ”War Has Begun” ja ”Murha”. Seuraavana yönä kohteeksi joutui kaksi tarhaa Evijärvellä, ja neljäsataa kettua livisti häkeistään.
Viranomaiset luulivat alkuun, että iskun takana olivat ulkomaiset radikaalit ympäristöliikkeet. Ihmisten mieleen piirtyi kuva vaarallisista eläinterroristeista. Heinäkuussa tekijöiksi paljastui kuitenkin nuori tyttökolmikko: Minna Salonen, Mia Salli ja Kirsi Kultalahti. Maa huokaisi helpotuksesta.
Valtava kiinnostus ja kohu yllättivät eläinaktivistit täysin. Minna Salonen ja Mia Salli olivat pikemminkin pelänneet, että isku vaietaan kuoliaaksi. Paria paikallislehden juttua he olivat varovasti toivoneet, mutta isku nousi valtakunnan ykkösuutiseksi.
Jos kettutyttöjen ensimmäinen isku toukokuussa 1995 oli eläinoikeusliikkeen merkkipaalu, Orimattilan tapaus itsenäisyyspäivänä 1997 on toinen. Silloin eläinaktivistien ja tarhaajien taistelussa ammuttiin ensimmäiset laukaukset.
Viisi nuorta tunkeutui Markku Kuisman tarhalle tarkoituksenaan valokuvata kettuja ja sotkea niiden turkkeja hennavärillä. Kuisma sai ryhmän kiinni rysän päältä ja hermostui. Hän lähti pellolle juoksevien nuorten perään haulikon kanssa ja ampui Jani Seppälää, Joni Purmosta ja Minna Salosen siskoa Elina Salosta. Sami Seppilään ja Jirka Ståhliin ei osunut.
Orimattilan tapahtumista säikähtivät hetkeksi kaikki. Iskut laantuivat myös siksi, että suuri osa niitä tehneistä oli jäänyt kiinni.
Seppälä sanoo, ettei hän lähde enää tekemään laittomuuksia.
”Poliisi on kiinnostunut minusta ja järjestöstä. En lähde riskeeraamaan.”
Laittomien iskujen tekijöistä Seppälä on ainoa, joka vielä suostuu tapaamaan toimittajan. Muut viestivät, etteivät aio ehkä koskaan enää puhua tiedotusvälineille.
Suomalaisen eläinoikeusliikkeen historia on kulkenut skandaalista toiseen. Virheitä on matkan varrella tehty, sen myöntävät aktivistitkin.
Nuoret lukevat kuitenkin ansiokseen sen, että eläimistä edes keskustellaan. He halusivat tehdä eläinten asemasta päivänpolttavan aiheen, ja sellainen siitä tuli.
SK 35/1999 Elina Järvinen: ”Iskujen jälkeen”, 3.9.1999.