Paula Havaste ei liiku noidanviitoissa vaan jakkupuvussa - ja hänen lukijansa pettyvät
Havasteen historiallisissa romaaneissa on loitsuja, taikaa, etiäisiä, tuonpuoleista ja samanismia.
”Tervetuloa”, lausui kirjailija kesähuvilansa pihamaalla valtavan lehmuksen katveessa. Hän sanoi sen ehkä hieman täyteläisemmin kuin ihmiset yleensä, kuin sellainen, joka tietää noiden kymmenen kirjaimen tuhatvuotisen painon.
Loitsuhan se oli – terveenä pysymisen eteen tehty välttämätön rutiini niiltä ajoilta, kun edes johonkin oli arvaamattomassa ja tieteen vielä tavoittamattomassa maailmassa tukeuduttava.
Hän oli mielissään, että toimittaja ja valokuvaaja olivat tulleet käymään Saarenmaalle asti. Tere tulemas, siis. Kymmenen vuoden työllä vanhan kivisen karjasuojan raunioista oli sukeutunut valoisa tukikohta kirjailijan kirjoittaa ja myllätä marjapensaita. Hieman vähemmän totisesti hän sai puuhastella kuin esiäidit, jotka tähän aikaan kesästä keräsivät hiki päässä metsämarjoja, kuivasivat kalaa ja katkoivat elikoille kerppuja talviruuaksi.
Tuskin oli päästy kahvipöytään kalkkimaalattujen seinien sisälle, kun toimittaja ilmoitti olevansa ”raivoissaan” – hän kun oli juuri kesäkuussa lukenut Paula Havasteen tuoreimman romaanitrilogian kolmannen osan Veden vihat, ja kirjan sivujen huvettua hupenemistaan tajunnut ettei se trilogia ollutkaan. Että sivut loppuisivat, ennen kuin saisi tietää, kuinka 1100-luvulla eläneelle savupirtin emännälle Kertelle käy. Että taas vuosi pitäisi odottaa tarinalle jatkoa.
Kymmentä romaania aiemmin kirjailija olisi hätääntynyt moisesta palautteesta. Todellakin, vuonna 2003 kirjamessuilla oli muuan lukija tullut kertomaan hänelle, ettei ollut pystynyt moneen yöhön nukkumaan lainkaan hänen esikoisromaaninsa lukemiselta. ”Anteeks”, oli kokematon Havaste vastannut hämillään, ja sitten olivat molemmat olleet hämillään.