Vastoin ihmisoikeuksia!

Keskitasoa heikompien massakoulutusta. Laiskuus jyrää sivistyksen. Maamme-laulua ei enää saa laulaa. Oikeiston mielestä peruskoulussa oli aluksi kaikki pielessä.

Erkki Aho
Teksti
Tuomo Lappalainen

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Keskustelu oli kiihkeää, mielipide-erot suuret ja jakolinjat jyrkät. Yksityinen vastaan julkinen, tasa-arvo vastaan valinnanvapaus, ideologiat vastaan järki. Kun muu ei auttanut, vedottiin vielä perustuslakiin.

Kysymys ei ole Juha Sipilän (kesk) hallituksesta ja sotesta, vaan puolen vuosisadan takaisesta toisesta suuresta uudistuksesta, peruskoulun tulosta Suomeen. Asetelma vain oli toinen: siinä missä sotea odottavat erityisen innokkaasti yritykset, peruskoulun kovimmat vastustajat löytyivät aikoinaan yksityisistä oppikouluista.

1970-luvun koulupoliittiset kiistat nousivat uudestaan esiin runsas vuosi sitten, kun dosentti Jari Leskisen tutkimus Pirkkalan marxilaisesta koulukokeilusta ilmestyi. Kohti sosialismia -kirjassa oli pääosassa Sdp, jolle peruskoulu oli Leskisen mukaan yksi tapa vahvistaa vasemmiston asemaa.

Ville Okkosen tuore väitöskirja Peruskoulua vastaan – yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975 (Turun yliopisto) tuo esiin toisen puolen näkökulman. Siinä Okkonen selvittää, miten kokoomus ja muu oikeisto-oppositio yritti jarruttaa ja vesittää peruskoulu-uudistusta, jota keskusta ja vasemmisto ajoivat.

Oikeistonkin ajattelussa kysymys oli paljon enemmästä kuin pelkästään koulusta.

”Perinteisen oikeiston näkökulmasta yhtenäiskoulu rinnastui osaksi vasemmistovyörytystä, joka heikensi oikeiston hegemoniaa”, Okkonen sanoo.

Oikeistolaiset olivat samaan aikaan puolustuskannalla monissa muissakin vallan linnakkeissa, joita he olivat tottuneet pitämään ominaan: yliopistoissa, oikeuslaitoksessa, virkamieskunnassa.

He tulkitsivat, että käynnissä oli hyökkäys koko suomalaista elämänmuotoa vastaan. Reaktio oli sen mukainen.

”Elleivät etevät oppilaat saa lahjojaan vastaavaa aktivointia, pitkästyvät he pian.”

Peruskoulua valmisteltiin Suomessa eri kokoonpanoilla lähes kymmenen vuotta. Ensimmäiset peruskoulut aloittivat Lapissa 1972.

Yksi avoimista kysymyksistä koski yksityisiä oppikouluja: siirtyisivätkö ne valtion oppikoulujen tapaan kunnille, vai saisivatko vanhat omistajat pitää ne uudistuksen jälkeenkin.

Yksityisiä oppikouluja ei suoraan kunnallistettu, mutta niitä uhattiin valtionavun rajulla leikkaamisella, mikä olisi käytännössä johtanut samaan lopputulokseen.

Kokoomuksen puheenjohtajana vuoteen 1965 asti toimineelle Jussi Saukkoselle asia oli henkilökohtaisestikin tärkeä, sillä hän oli siviilissä yhden yksityisen oppikoulun – helsinkiläisen Munkkiniemen yhteiskoulun – rehtori.

Saukkosen arkistossa on tallella ennen uudistusta laadittu kirjoitus, jossa hän valitti muun muassa sitä, ettei peruskoulussa enää eroteltaisi oppilaita osaamisen mukaan.

”Jos määrätty ikä on ainoa kouluun pääsyn rajoitus, tulee luokasta keskitasoa heikompien lasten massakoulutuslaitos”, Saukkonen arvioi. ”Lahjakkaiden ja lahjattomien, ahkerien ja laiskojen sopeutumisvaikeudet alkavat pian näkyä. Elleivät etevät oppilaat saa lahjojaan vastaavaa aktivointia, pitkästyvät he pian.”

Johtopäätös oli, että kunnallisen koululaitoksen rinnalle täytyi jäädä myös yksityinen vaihtoehto. Toisenlainen ratkaisu ei Saukkosen mukaan tyydyttänyt ”sen enempää biologisten tekijöiden kuin yhteiskunnallisten syidenkään vaatimaa monimuotoisuuden tarvetta”.

 

Kokoomuksen ja yksityisoppikoulujen tiivistä suhdetta kuvaa se, että Yksityisoppikoulujen liitto YOL oli rekrytoinut lobbarikseen Niilo Honkalan. Hän oli kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja tunsi hyvin poliittisen pelin säännöt.

Honkalan näkemys tilanteesta oli vielä lohduttomampi kuin Saukkosen. Hänen mukaansa vasemmiston koulutuspolitiikka perustui ”laiskuuteen henkistä kulttuuria kohtaan” ja ”inhimillisen olemassaolon korkeimpien muotojen halveksumiseen”.

Kokoomuksen entinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston rehtori Edwin Linkomies kuvasi puolestaan Sdp:n ja kansandemokraattien suhdetta yksityisoppikouluihin ”antihumanistiseksi”. Linkomiehen mielestä vasemmiston linja oli syrjinnän kieltävän Unesco-julistuksen ja jopa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vastainen.

Monet muutkin peruskoulun vastustajat ottivat YK-julistuksen aseekseen. Erityisen ahkerasti lainattiin kohtaa, jonka mukaan vanhemmilla oli oikeus valita, millaista opetusta heidän lapsilleen annettiin.

Siihen vetoaminen ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Ihmisoikeuksien julistus ei ollut muodollisesti sitova, ja kaiken lisäksi Suomi ratifioi sen vasta paljon myöhemmin.

 

Kansanedustaja Kullervo Rainiolle (kok) uudistus oli ”häikäilemättömän sosialistisen uuden valtapolitiikan häpeällinen muistomerkki”. Rainion puoluetoveri Eero Lattula arveli, että koulussa oli aloitettu ”koko yhteiskuntamme sosialisoimispyrkimysten kenraaliharjoitukset”. Maaseudun puolueesta revenneen Skyp:n Viljo Suokkaan mukaan ”vasemmisto pyrki harhauttamalla ja manipuloimalla hävittämään yksityisen omistuksen”.

Yksityisoppikoulujen liiton Honkala maalaili kauhukuvia siitä, millaisia kansalaisia peruskoulussa kasvaisi:

”Hän on uskonnoton, vailla yrittämisen tarmoa (kilpailuhenkeä) oleva, valtion tukitoimenpiteiden varassa elävä, sosialistinen kaikkeen tyytymätön kverulantti, josta seuraavassa vaiheessa ja viimeistään seuraavassa polvessa tulee kommunisti.”

Opposition kielenkäyttö terävöityi erityisesti sen jälkeen, kun Sdp:n nuorta polvea edustaneesta Ulf Sundqvistista oli tullut 1972 opetusministeri. Sundqvistin aikana lakia muutettiin niin, että yksityisten koulujen asema hankaloitui entisestään.

Sundqvistin lisäksi maalitauluksi joutui kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho (sd), jota myös epäiltiin arveluttavista poliittisista motiiveista.

Ville Okkonen on kaivanut esiin muun muassa kokoomuksen pää-äänenkannattajan Uuden Suomen kirjoituksen, jonka mukaan suomalaiset ihmettelivät yleisesti, ”miksi heidän lapsensa ehdoin tahdoin olisi luovutettava sundqvistilais-aholaisen juntan kasvatettaviksi”.

Niilo Honkalan mukaan vaara piili muun muassa siinä, ettei kuntien nimeämillä koulupäättäjillä ollut enää samanlaista asiantuntemusta kuin vanhojen oppikoulujen johtokunnilla, vaan valta oli siirtymässä ”poliitikoille ja diletanteille”. Kokoomuksen oikeistosiipeä edustanut Pentti Mäki-Hakola asetti vastakkain johtokuntien edustaman ”suoran demokratian” ja kunnallisen koulun virkamiesvallan.

Helsingin hovioikeuden jäsen Paavo Hiltunen meni kaikkein pisimmälle. Hän rinnasti vasemmiston opit arjalaisuuteen ja yli-ihmisideologiaan:

”Raamatun profetioiden mukaan tämä maailma on päättyvä yleismaailmalliseen antikristilliseen diktatuuriin. Olen vakuuttunut, että Suomessa nyt tapahtuva kehitys liittyy tähän laajempaan prosessiin.”

Myös suomalaisten isänmaallisuus oli Hiltusen mukaan uhattuna. Kehityksen päässä oli tilanne, jossa kansa ei edes kehtaisi laulaa enää ääneen Maamme-laulua, hän ennakoi.

Meilahden peruskoulun ala-asteella Helsingissä opeteltiin tavaamaan ja kirjoittamaan syyskuussa 1977.
Meilahden peruskoulun ala-asteella Helsingissä opeteltiin tavaamaan ja kirjoittamaan syyskuussa 1977. © Matti Björkman / Lehtikuva

Yksityisten oppikoulujen puolustajat keksivät jo varhain vedota omaisuudensuojaan, jota ei hallitusmuodon mukaan voinut noin vain rikkoa.

Seurauksena oli ankara kiista siitä, miten lakia piti koulu-uudistuksen yhteydessä tulkita. Eduskunnassa temppelin harjalle joutui perustuslakivaliokunta. Sen kannasta riippui, kuinka helposti poliitikot voisivat puuttua yksityisten oppikoulujen asemaan.

Sote-uudistuksen yhteydessä kokoomuslaiset ovat valittaneet kovaan ääneen, että perustuslakivaliokunta tukeutuu mietinnöissään liikaa vasemmistolaisiin asiantuntijoihin. Peruskoulu-uudistuksessa valiokunta oli nimenomaan kokoomuslaisten viimeinen oljenkorsi, sillä suurin osa valiokunnan käyttämistä juristeista oli pesunkestäviä porvareita.

Kokoomuksen pettymykseksi valiokunta päätti kuitenkin keskustan ja vasemmiston äänin, ettei kunnilla ollut velvollisuutta hyväksyä yksityisiä kouluja peruskoulua korvaaviksi kouluiksi.

YOL:n Honkala paheksui varsinkin sitä, että valiokunnan päätös ei vastannut sen kuulemien valtiosääntöoppineiden enemmistön kantaa. Eduskunnan vakioasiantuntijat – eräänlaiset oman aikansa perustuslakifundamentalistit – olivat kokoomuksen tavoin kannattaneet vaikeutettua lainsäätämisjärjestystä. Toista mieltä oli ollut ainoastaan pari Honkalan mukaan ”vähempiarvoista nimeä”.

Kullervo Rainio arvioi, että yksityisoppikoulujen valiokunnassa kokema tappio selittyi joidenkin asiantuntijoiden ”epämääräisillä taustavoimilla” ja vasemmistolaisten juristien ”perustuslakivallankumouksellisella” toiminnalla. Rainion mukaan hallitusmuotoon oli jäänyt aukko, kun Suomessa ei ollut erillistä ”valtiosääntöoikeutta”.

Tältäkin osin peruskoulu-uudistuksen eduskuntakäsittely muistutti sote-valmistelua. Myös soten yhteydessä on kaivattu erillistä perustuslakituomioistuinta, joka korvaisi lakien tulkitsijana poliitikot.

Oikeisto-opposition epätoivoa kuvaa se, että Veikko Vennamo (smp) vetosi jopa Urho Kekkoseen, jonka vallankäyttöä hän muuten arvosteli surutta. Kekkonen ei kuitenkaan halunnut puuttua asiaan, vaikka presidentin vanhat valtaoikeudet olisivat antaneet siihen mahdollisuuden.

 

Lopputulos olisi saattanut olla yksityisten oppikoulujen kannalta parempi, jos ne eivät olisi heti asettuneet jyrkkään vastarintaan. Ville Okkonen epäilee, että toisenlainen taktiikka olisi mahdollisesti saanut ainakin keskustapuolueen tulemaan vastaan.

Peruskoulussa – vähän samaan tapaan kuin sotessa – palvelujen saatavuus kiinnosti keskustalaisia enemmän kuin niiden tuottamistapa.

”Alueellinen tasa-arvo oli keskustapuolueelle oleellista. Aikaisemmin kouluolot vaihtelivat paljon kunnittain. Tämä epäkohta piti korjata”, Okkonen tulkitsee.

Toisin kuin koulu-uudistuksen vastustajat aikoinaan olettivat, peruskoulusta tuli lopulta menestys vailla vertaa.

Suomen koulujärjestelmää pidetään yhtenä maailman tai ainakin Euroopan parhaista, ja valtuuskunta toisensa jälkeen käy ottamassa siitä oppia. Yksityisoppikouluillekin jäi erityistehtäviä, jotka pelastivat osan niistä.

Okkosen mukaan peruskouluun kielteisesti suhtautuneet ovatkin jälkeenpäin kaunistelleet motiivejaan. Kylmän sodan päättymisen jälkeen asiat on ollut edullista esittää siinä valossa, että peruskoulun vastustus oli yksi tapa torjua suomettumista ja Neuvostoliiton vaikutusta.

Historiantutkimuksessa tälle on hieno nimikin: kylmän sodan voiton narratiivi.

Kuvaan sopii huonosti se, että peruskoulun malli tuli Suomeen lännestä eli Ruotsista, Okkonen huomauttaa.

”Kysymys oli pikemminkin siitä, että uudenlainen sosiaali- ja verovaltio haastoi aikaisemman yhteiskuntajärjestyksen. Tuon ajan oikeistossa se miellettiin sosialistiseksi projektiksi.”