Vastakkainasettelun aika on ohi

Lakkojen määrä on pienentynyt murto-osaan 1980-luvun tasosta. Syy kehitykseen on epäselvä, sillä samaa tahtia on hiipunut taloustieteen into tutkia lakkoilua.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Roope Uusitalo

Tätä kirjoittaessani sahat ja paperitehtaat ovat olleet lakossa jo viikon. Kemianteollisuuden ja energiateollisuuden lakot olisivat nekin jo alkaneet, ellei työministeri Tuula Haatainen (sd) olisi lykännyt niitä kahdella viikolla. Monen muunkin alan neuvottelut ovat sen verran solmussa, että lakkovaroituksia kuullaan varmaan lisää.

Kaikesta huolimatta lakot ovat Suomessa nykyään harvinaisia. Vielä 1970- ja 1980-luvulla käytiin vuosittain keskimäärin melkein 1 400 työtaistelua. 2000-luvulla työtaisteluja on ollut vuosittain enää keskimäärin 130. Työtaistelujen vuoksi menetettiin vuosina 1970–89 melkein miljoona työpäivää kunakin vuonna. Vuosina 2000–2018 menetettyjä työpäiviä oli vuosittain keskimäärin 120 000.

Lakkojen määrä laski nopeasti 1990-luvun alussa. Osasyy oli ehkä 1990-luvun lama. Toisaalta lakkoalttius ei laman jälkeenkään kasvanut sitä edeltäneelle tasolle. 2000-luvulla lakkoja tai työsulkuja on ollut hyvin vähän. Isompana piikkinä tilastoissa erottuu vain metsäteollisuuden työtaistelut vuonna 2005.

Lakkojen harvinaistumien ei ole mitenkään erityisen suomalainen ilmiö. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n keräämien tilastojen mukaan lakkojen määrä on vähentynyt useimmissa muissakin OECD:n jäsenmaissa.

Lakot ovat maailmalla loppuneet suunnilleen samaan aikaan kuin meillä. Suomeakin enemmän lakkoilu on 1980-luvun jälkeen vähentynyt esimerkiksi Irlannissa, Italiassa, Japanissa, Australiassa ja tietenkin Isossa-Britanniassa.

 

Lakkoja on hankala selittää. Kaikki lakot päättyvät joskus – useimmiten kompromissiin, jossa kumpikin osapuoli joustaa tavoitteessaan. Jos työehtosopimuksesta neuvottelevilla liitoilla on realistinen käsitys lakon todennäköisestä lopputuloksesta, olisi molempien osapuolien kannalta parempi päätyä sopimukseen ilman lakkoa.

Lakon vuoksi kiista yhteisen kakun jaosta johtaa kakun pienenemiseen. Tätä kutsutaan Hicksin paradoksiksi vuonna 1972 taloustieteen Nobel-palkinnon voittaneen John Hicksin mukaan.

Hicks tosin itse totesi jo vuonna 1932 julkaistussa kirjassaan The Theory of Wages, että lakkoase ruostuu käyttämättömänä. Jos ammattiliitto ei koskaan mene lakkoon, se menettää kyvyn lakon organisointiin. Hicksin mukaan ajoittaisia lakkoja tarvitaan, jotta lakonuhka säilyy uskottavana painostuskeinona.

Taloustieteessä lakkoja on Hicksin jälkeen yritetty selittää lähinnä informaation puutteella. Useimmiten työnantaja tietää yrityksen tuottavuudesta enemmän kuin henkilöstö tai sitä edustava ammattiliitto. Samalla ammattiliitolle on epäselvää, kuinka suuriin palkankorotuksiin työnantaja on valmis.

Kestämällä mieluummin pitkänkin lakon kuin suostumalla palkankorotuksiin työnantaja osoittaa, että palkankorotusvaraa ei ole.

 

Totta puhuen taloustieteen lakkomallit eivät ole koskaan olleet suuri menestys.

Lakkojen suhdannevaihtelua on pystytty jotenkin selittämään. Sen sijaan tiedot lakkojen jälkeisistä palkankorotuksista sopivat huonosti yhteen lakkomallien kanssa. Lakon pitkittymisenhän piti osoittaa, että palkankorotusvaraa ei ole.

Muutenkin kiinnostus lakkoja koskevaan tutkimukseen on hiipunut. Vielä 1980-luvulla lakkoja koskevaa taloustieteellistäkin tutkimusta oli paljon, mutta 1990-luvun alun jälkeen lakkotutkimusta ei enää juuri löydy taloustieteen lehdistä.

Tutkimuskiinnostuksen lopahtaminen on hiukan kiusallista, kun samalla puuttuu selitys lakkoilun loppumiselle.

Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun lama tai ammattiliittojen jäsenmäärän lasku eivät yleismaailmallisen trendin selityksiksi oikein kelpaa. Elinkeinorakenteen muuttuminen, kiristyvä kansainvälinen kilpailu ja sen vuoksi kasvaneet lakkokustannukset tai luokkatietoisuuden liudentuminen ovat jo astetta lupaavampia selityksiä.

Taloustieteilijä ehkä tarjoaisi selitykseksi myös palkkaneuvottelun osapuolten saatavilla olevan informaation lisääntymistä. Lakon alkaminen kertoo, että neuvottelut ovat epäonnistuneet. Ehkä paremmin vastapuolen tilanteesta perillä olevat neuvottelijat voivat helpommin välttää epäonnistumisen.