Vanhainkodissa: Mukana kaksi kassillista omaa elämää
”Hammasharja, kynä ja paperi tulivat ensimmäisinä mieleen”, kun paikka vanhainkodista järjestyi.
”Äitiä on ikävä”
On tammikuu, tuuli ravistaa puiden oksilta raskaita pisaroita mustaan maahan.
”Hyvä maisema. Metsä luo maalaishenkeä”, toteaa Leila Ronkainen, 75, katse ikkunasta avautuvassa näkymässä Kustaankartanon palvelukeskuksessa Helsingissä.
Leilaa naurattaa. Hän nauraa niin, että maha hytkyy. Iloisesti ja tarttuvasti.
Taas viime yönä hän hiihti unessa. Potku, potku ja työntö. Pitkä liuku.
Hän taputtaa jalkaansa. Sitä, joka on sidottu nilkasta tarranauhalla pyörätuoliin ja töpöttää tunnottomana.
Mokoma jalka, petti hänet.
Sairaskohtauksen, sairaala- ja kuntoutusjakson jälkeen hän, entinen sairaala-apulainen, yritti asua kotona, mutta ei siitä mitään tullut, ”pyörätuoli ja kaikki”.
Kun vanhainkotipaikka vihdoin järjestyi kolme vuotta sitten, Leila Ronkainen oli niin iloinen ja hämmentynyt, ettei keksinyt, mitä ottaa mukaansa.
”Hammasharja, kynä ja paperi tulivat ensimmäisinä mieleen.”
Hän kirjoittaa kirjeitä ja kortteja serkuilleen pohjoiseen.
”Kerron niitä näitä, mitä täällä tapahtuu. Mukavia juttuja, ketään en hauku.”
Suurehkon huoneen toisessa päässä olevan sängyn päädyssä vilkahtavat huonetoverin, Helmin, silmät. Helmi näkee, mutta kuulee huonosti. Hän nukkuu paljon.
”Me Helmin kanssa asutaan tässä kahestaan. Helmi täyttää tänä vuonna sata. Hän on vanhin ja minä nuorin.”
Leila palaa kotoa lähdön hetkiin.
”Ei siinä isompaa haikeutta ollut. Ajattelin, että kunhan pääsen paikkaan, jossa on turvallista, ja täällä on.”
Henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi hän pakkasi mukaansa vaatteita, niitä parempia, ja kaikki juhlavaatteet, ”tietysti”.
Tytär toi myöhemmin hänen kaikki viisi valokuva-albumiaan ja muovikassillisen irtokuvia sekä kolme pientä maalausta, jotka Leila oli ostanut taiteilijanaapuriltaan kohta 30 vuotta sitten.
”Kauniita värejä, palettiveitsellä maalattuja, tuo on Italiasta. Sitten minulla oli iso merimiestaulu, mutta sen hullu möin.” Taulujen ostohetkellä hänen avioerostaan oli kulunut kaksi vuotta.
”Mies lähti nuoremman matkaan.”
Neljäs, puna-apiloita esittävä pieni työ on serkulta, kiitokseksi kirjeistä.
”Enemmän minä ajattelen, että onpa vanhettunut muija. Mutta sisältä ihan tytönhupakko.”
Vaatekaapin seinään Leila Ronkainen on kiinnittänyt kuvan, jossa hän on seitsemän kuukauden ikäinen.
Hänellä on ikävä äitiä.
Äiti oli kietonut hänet vällyihin, kun he olivat lähteneet hevosella Petsamosta talvisotaa pakoon. Leila oli kaksiviikkoinen.
”Vielä koulutyttönä menin äidin viereen nukkumaan, kun pelotti.”
Äiti oli Norjan lappalaisia, isä Iistä. Evakkomatkan jälkeen he päätyivät asumaan Tervolaan Tornion pohjoispuolelle.
Leila halusi etelään, Helsinkiin.
Vanhat valokuvat toimivat kuin generaattori. Muistot palaavat vyörynä.
”Ajoin Tervolan juna-asemalta aina taksilla kotiin. Äiti vitsaili, että sieltä se kaupunkilainen tulee. Minä, että mitäs te maalaiset. Oli niin mukava nähdä äiti.”
Ja isä.
”Useimmiten pienessä hiprakassa, mutta hyvä se oli meille lapsille.”
”Isä sanoi aina kun lähin, että olehan ihmisten lailla, ja äiti, että kunnolla ole. Ja kyllä minä yritin ollakin.”
Äiti ei ehtinyt käydä ennen kuolemaansa tyttärensä luona Kustaankartanossa, mutta tädit, äidin siskot ennättivät.
”Tulivat Rovaniemeltä lentokoneella. Rouvat olivat reissussa.”
He ihmettelivät, miten Leilasta olikin tullut niin äitinsä näköinen.
Hän katsoi itseään pelistä ja näki häivähdyksen äidistään.
”Vaikka enemmän minä ajattelen, että onpa vanhettunut muija. Mutta sisältä ihan tytönhupakko.”
Lapset asuvat lähellä, käyvät katsomassa tuon tuosta.
”Ja lapsenlapset. Minä annan heille leffarahaa.”
Hän haluaisi puhua lapsilleen lähestyvästä kuolemastaan.
”Nopeasti ne sanovat, että ai, sulla on tollasia mielessä, ja ehdottavat, että puhuisin jostain muusta. Mutta pitäähän kuolemastakin puhua.”
”Äitikin sanoi vanhemmiten, että kun kuolis pois. Mutta vielä minun tekisi mieli käydä ulkomailla, vaikka Tunisiassa. Miehiä en enää katsele.”
”Kotona käyn kylässä vain”
Marja-Liisa Korpinen, 77, näkee vastapäisellä mäellä sijaitsevan kotitalonsa Pusulan vanhainkodin takka-aulan ikkunasta. Taloa asuu hänen puolisonsa. Marja-Liisa muutti vanhainkotiin toisen sairauskohtauksen jälkeen kaksi vuotta sitten.
Enää kodin näkemiseen ei liity kaihoa tai haikeutta.
”Kotona käyn enää kylässä vain. Olen äärettömän tyytyväinen, kun pääsin tänne.”
20-paikkaisen vanhainkodin huoneet ovat pieniä. Korpinen mahtuu juuri ja juuri kääntymän pyörätuolillaan sängyn ja pienen pöydän välissä.
Marja-Liisa Korpisen tavarat, kaksi taulua, seinävaate, valokuvat lapsista ja vaatteita, mahtuivat pariin kauppakassiin hänen muuttaessaan vanhainkotiin.
Entisessä elämässä hänen olisi ollut vaikea uskoa sitä todeksi, vaikka hän, sosiaalitoimiston kanslisti, ei ollut koskaan erityisemmin tavaran perään.
”Tavallinen riitti, mutta kun nyt ajattelen, harmittaa, mitä kaikkea on tullut kerättyä. Vähemmälläkin olisi tullut toimeen.”
Aamun kajo värjää huoneen. Marja-Liisa Korpisella on yllään vanhainkodin vaatteet. Puseron harmaa korostaa hänen hiustensa hopeaa. Juhlapäiviä varten kaapissa on hänen itsensä ompelemia leninkejä ja paitapuseroita, myös ostettuja.
Vuoteen vieressä seinällä on ”laiskan ryijy”. Hän upotti siihen kaikki langantähteet, ryijy- ja raanulangat, täkänälangat ja sukkalankojen loputkin.
”Silloin aikoinaan. Kun kädet vielä toimivat.”
Jokainen langanpätkä tuo hänen mieleensä palasen elettyä elämää.
Muistoja. Muistikuvia.
Marja-Liisa Korpinen oli käsityöihminen.
”Hitaus ja kömpelyys pitää suoda itselle anteeksi.”
Kun tekevät sormet eivät taivu enää työhön, aika ei tahdo kulua.
”Katson televisiosta kaikki urheiluohjelmat.”
Sitten iltavuorolaiset lähtevät ja yövuorolaiset tulevat. Yöllä yöhoitaja käy kääntämässä hänet toiselle kyljelleen.
Ryijyn vieressä seinällä on kuvat perheen kolmesta lapsesta. Ajalta, jolloin talo oli täynnä elämää. Kuvissa lapset ovat nuoria, 15–16-vuotiaita.
”Lapsia sitä miettii.”
”Ja nyt on jo kahdeksan lastenlasta.”
Isoäidin hymy on lämmin. Ylpeä.
Aina he käyvät katsomassa häntä.
Ja ystävät Lionsien ja Punaisen Ristin ajoilta.
Vuoteen yläpuolella pienessä öljyvärityössä syksy tekee tuloaan. Koivun keltaisten lehtien kuvajaiset särkyvät väräjävässä vedessä. Vene odottaa matkalle lähtijää.
Maalauksen tunnelma tuo Korpiselle mieleen heidän kesämökkinsä Päijänteen rannalla.
”Istuttiin iltaisin miehen kanssa mökkilaiturilla.”
Usein aivan ääneti, silmät lepäsivät maisemassa.
Vastapäätä vuodetta on perheessä asuneen japanilaisen vaihto-oppilaan maalaus heidän kotitalostaan, enemmän viitteenomainen kuin tosi.
Illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä silmät hakeutuvat siihen. Mieli kulkee huoneesta huoneeseen, rappusia ylös ja alas, kasvimaalle. Kuin unessa.
Puoliso käy joka päivä kolmen ja puoli viiden välillä Marja-Liisa Korpisen luona.
”Keskustellaan jokapäiväisistä asioista, mitä lapsille kuuluu, mitä lapsenlapsille. Hyvällä kelillä tehdään kierros kylällä.”
Kotonakin on ”ihan mukava käydä”, mutta mäki on jyrkkä.
Puoliso tuo pakastemarjoja, vadelmia, mansikoita ja herukoita, omasta puutarhasta. Marja-Liisa syö ne aamupuuron kanssa.
”Ajattelen häntä valtavalla kiitollisuudella.”
Ensimmäisen sairauskohtauksen jälkeen Marja-Liisa Korpinen käveli vielä sauvojen avulla ja pariskunta jatkoi matkustelemista. He tekivät viikkojen reissuja. Toinen kohtaus vei hänet pyörätuoliin.
”Nyt elän mukana, kun mieheni matkustelee.”
Vaikeinta oli luopua tanssimisesta. ”Mies oli hyvä viejä. Alussa tuli kyynel silmään, kun kuulin hyvän kappaleen radiossa. Ei enää.”
”Mieskin on sopeutunut tähän tilanteeseen. Kun on pakko. Ja täälläkin on monta kertaa onnellinen olo. Kun pystyy vielä puhumaan. Kuulee ja näkee. Eikä ole särkyjä.”
”Matkustan ympäri maailmaa”
’Kaipaanhan minä kotiin, mutta ikinä en pääse sinne vakituisesti”, sanoo Jaakko Halmeskoski, 86. Hän istuu vanhassa nojatuolissaan avarassa huoneessaan 24-paikkaisessa Kyläkallion hoivakodissa Helsingin Pitäjänmäessä. Lattiaan asti ulottuvasta ikkunasta tulvii sisään talven valoa.
Se oli vain yksi rysäys, Halmeskoski muistelee kohta kahden vuoden takaista tapaturmaa. Hän kurkotti jotain astiakaapista, kun jalat äkkiä pettivät. Tytär löysi hänet makaamasta lattialla.
Hänen lonkkansa oli murtunut.
”Vasta kaksi kuukautta leikkauksista alkoi taju palata.”
Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi muutto hoivakotiin.
”Olen sanonut, että tämä on kuin taivaan esikartano. Jälkiruokaakin joka kerta.”
Oman nojatuolin, kirjoituspöydän, jalkalampun ja tyttären valitsemien taideteosten kautta Halmeskoski tavoittaa Nervanderinkadun-kotinsa hengen. Koti on täynnä taidetta.
”Rouvan kanssa kierrettiin taidenäyttelyissä. Hänellä oli silmää taiteelle. Minä en ostanut mitään omin päin.”
Suursaarta esittävän öljyvärityön he ostivat pelkästään aiheen takia. Taulu on asetettu seinälle niin, että Halmeskoski näkee sen vuoteestaan.
Maalaus vie hänet kesään 1939. Hän oli yhdentoista. Vanhemmat olivat ottaneet hänet, perheen iltatähden, mukaansa isän työpaikan Heinolan rullatehtaan kesäretkelle Suursaareen Kotkan edustalla.
”Se oli suurenmoinen elämys.”
Hän ei ollut nähnyt merta, ja nyt aava, rannaton meri ympäröi häntä.
”Mutta Neuvostoliitohan sen saaren sitten otti.”
Myrkkymaljaan tai siitä pois luikertelevaa käärmettä esittävä maalaus, ”farmasian tunnus”, palauttaa Halmeskosken mieleen työajat, vuodet Helsingin yliopiston farmasian laitoksen esimiehenä ja farmaseuttisen kemian professorina.
”Oppilaita oli satamäärin ympäri Suomea.”
Tammerkoskea esittävä etsaus; rouva oli kotoisin Tampereelta. Toisella seinällä on Henrik Tikkasen Helsinki-aiheisia piirroksia.
Sunnuntaisin he kiersivät vaimon kanssa asuntonäytöissä. Nuorenparin elämää. Espoon Tapiolaa vasta rakennettiin silloin, Olari kohosi. 50 vuotta sitten, pitkän ja perusteellisen etsinnän jälkeen he vihdoin löysivät Nervanderinkadun-asunnon Töölössä. Koti on edelleen niin kuin Halmeskoski olisi lähtenyt sieltä hetki sitten.
”Vielä minä käyn kotona.”
Työpöydällä on lapsuudenkodista olevan messinkisen kynttilänjalan edessä mustavalkokuva Pirkko Halmeskoskesta, puolisosta. Viereisessä kuvassa sama nimi on kultaisin kirjaimin kirjoitettuna mustassa hautakivessä.
Rakkaita muistoja.
”Niin paljon muistoja, ettei niistä voi puhuakaan.”
Kaipuuta. Sanatonta surua.
Lohdullista hiljaisuutta.
Joka vuosi Halmeskosken vävy teettää apelleen seinäkalenterin kesällä ottamistaan valokuvista.
”Tuttuja paikkoja.”
Tuon saaren rannassa Jaakko oppi uimaan, tuosta onki ahvenia, tuolle jyrkänteelle äiti varoitti menemästä. Mäntymetsä ja sen tuoksu. Isän rakentama kesämökki. Jaakon ja Pirkon kesämökki. Lupiinipenkki, lastenlasten pallokenttä. Omenapuita ja marjapensaita. Elokuun tattarit.
Muistoja, muistoja.
Unessa hän on taas lapsi ja vanha Heinola herää eloon. Järvisen Pentti asuu naapuritalossa, Holmin Lauri ja Jaakko kotitalon takana.
”Heistäkään en ole sen koommin kuullut.”
Lämminsydäminen äiti, ”ihailin häntä aina”. Komea isä, ”piti hyvää huolta”.
Isä eli 102-vuotiaaksi eikä koskaan sairastanut.
”Perin isän ruumiinrakenteen huonoa ryhtiä myöten. Enkä minäkään ole sairastellut.”
”Onnellinen olen ollut. Ei ole suurempia vastoinkäymisiä ollut.”
Diakonissalaitoksen hoivakodissa on ulkomaalaisia hoitoharjoittelijoita, Filippiineiltä ja Afrikan maista. Rolida on Gambiasta.
Tytär toi WSOY:n suuren perheatlaksen Halmeskosken kodin kirjahyllystä. Halmeskosi tutkii karttalehtiä yhdessä harjoittelijoiden kanssa.
”Olen saanut paljon uutta tietoa, matkustanut heidän kanssaan ympäri maailmaa. Olen aina tuntenut valtavaa mielenkiintoa kaukaisia maita kohtaan.”