Uusi kansanedustaja Susanna Koski: ”Ahkeruutta ei pidä sosialisoida”

SK:n arkistoista: Kokoomuksen uudelle kansanedustajalle pahaa edustavat kolmikanta, holhous ja verotus.

Kokoomuksen Susanna Koski joutuu jännittämään kansanedustajapaikkaansa tarkistuslaskentaan, sillä hänen ja varasijalle jääneen Janne Sankelon välillä on eroa vain 18 ääntä. Sankelo on kokoomuksen varapuheenjohtaja. Koski sai Vaasan vaalipiirissä 3101 ääntä.

Koski valittiin ensimmäisenä naisena kokoomusnuorten puheenjohtajaksi elokuussa 2013. Valintaan liittyi kohua, joka leimasi Kosken kovaksi oikeistolaiseksi.

Toimittaja Ari Lähdenmäki tapasi Kosken syksyllä 2014. Haastattelussa Koski kertoi pitävänsä ahkeruudesta, vapaudesta ja Ryan Goslingista. Hän raotti myös syitä, jotka johtivat vauhdikkaaseen teini-ikään.

 

Minne tahansa pohjalaistyttö katsoi, kaikkialla tehtiin ahkerasti työtä.

Tytön perhe asui Laihialla omakotitalossa. Myyntipäällikkönä työskennellyttä isää näkyi kotona harvoin. Kun tyttö koulussa luki köyhyydestä kaupungeissa, hän oli kummissaan. Ei kotipuolessa sellaista ollut.

Vanhemmat ja isovanhemmat tarinoivat kyllä lapsille menneiden aikojen ankeudesta. Mummolaankin oli saatu sisävessa vasta 1970-luvulla, vaikka ei tytön suku mitenkään vähävaraista ollut.

Niukkuus tuntui olevan maalla erilaista kuin sen kaupungeissa kerrottiin olevan.

Nyt aikuisena tuo tyttö, Susanna Koski, miettii kovasti, mikä tuo ero olisi voinut olla, mutta ei oikein kykene sitä analysoimaan.

Kosken koti ei ollut poliittinen. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajan ideologia rakentuu kuitenkin lapsena omaksuttujen hyveiden kuten ahkeruuden varaan.

”Jos ajatellaan köyhiä 2010-luvulla, he voivat asua Helsingin Kampissa kaikkien palvelujen välittömässä läheisyydessä tai Laihialla, missä he joutuvat itse ponnistelemaan eri tavalla. Eihän siellä pääse edes kotipihasta, jos ei talvella viitsi aurata lumia”, Susanna Koski sanoo.

 

Helsingin Kamppi tuli Vaasassa asuvalle Susanna Koskelle tutuksi, kun hänet valittiin kokoomuksen nuorisojärjestön puheenjohtajaksi elokuussa 2013. Siellä sijaitsee hänen työhuoneensa, jonka seinällä komeilee marsalkka Mannerheimin kuva.

Koski nousi kokoomusnuorten ensimmäiseksi naisjohtajaksi täpärässä äänestyksessä. Puolueessa hermostuttiin, tosin ei puheenjohtajan sukupuolen vuoksi. Kosken takana oli järjestön äärioikeistolaista väkeä, jonka mielestä kansanryhmää vastaan kiihottamisen ei pitäisi olla rikos.

Vaatimus lainmuutoksesta oli myös kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa, samoin kuin pakolaiskiintiöistä luopuminen. Ohjelmasta syntynyt kohu lennätti Susanna Kosken suuren yleisön tietoisuuteen. Emopuolueen johto puolestaan irtisanoutui nuorison kannoista.

Mutta siitä on jo vuosi, ja nuoriso muuttuu. Kokoomusvaikuttajan mukaan puoluejohto on joutunut pyörtämään ennakkoluulonsa: Kosken yhteistyöhalussa ei ole ollut valittamista.

 

Susanna Koski, 29, on selvästi ottanut tapahtuneesta onkeensa ja asettelee laivastonsiniseen asukokonaisuuteen pukeutuneena sanansa nyt harkiten.

Vaaleat hiukset lepäävät avonaisina harteilla. Puheenjohtajakohun aikaista, huomiota herättänyttä kampausta Koskella ei ole enää näkynyt.

”Puoluejohdon pelko oli siihen aikaan varmaankin ihan aiheellinen”, hän sanoo. ”Kohussa puolustin sitä, mitä minut oli valittu puolustamaan, eli tavoiteohjelmaa.”

Koski haluaa edustaa koko liittoa eikä vain häntä äänestyksessä tukeneiden kantoja.

”Tämä liitto on minulle valtavan rakas. Käytän työhöni niin paljon aikaa kuin voin.”

Alkuviikkoisin Koski piipahtaa usein Vaasassa, jonka kaupunginvaltuustoon sekä sosiaali- ja terveyslautakuntaan hän kuuluu. Torstaisin hän seuraa kokoomuksen eduskuntaryhmän kokouksia.

Muu aika kuluu nuorisojärjestön toimistossa kokouksissa ja toimintaa suunnitellessa. Suuren osan kaikesta yhteydenpidosta Koski hoitaa Facebookissa tai puhelimitse.

Koskella on asunto Helsingissä kävelymatkan päässä toimistostaan. Hän kutsuu sitä kortteeriksi; koti on yhä Vaasassa.

Helsingistä ja kaupunkilaisuudesta Koski puhuu epäilevästi kuin jostain vieraasta ja melko käsittämättömästä mutta välttämättömästä tuttavuudesta. Hän sanoo kyllä pitävänsä Helsingistä, koska etäisyydet ovat lyhyitä ja liikkuminen helppoa.

”Mutta en koe, että pystyn varsinaisesti rentoutumaan Helsingissä. Eihän täällä sielu lepää koskaan.”

 

Kosken maalaislapsuus ei kuitenkaan ollut pelkkää työnteon palvontaa ja menneiden muistelua.

”Mullahan oli aika vauhdikas teini-ikä”, Koski sanoo.

Taustasta ei selviä mitään niin rajua kuin Tex Willer– ja tupakkanäpistystä, kuten kokoomuksen väistyvältä puoluesihteeriltä Taru Tujuselta. Laihialla vauhdikkuuteen riittivät niukemmat eväät.

”Minulla on ollut ihan pikimustat, tupeeratut hiukset, luotilävistys, nahkahousut”, Koski kertoo.

Kosken vanhemmat erosivat, kun hän oli kahdeksan. Teini-iässä Koskea ahdistivat äidin asettamat tiukat rajat.

Oli noloa ja nöyryyttävää, kun äiti joka kerta etsi omilla teillään luvatta olleen tyttärensä. Kenenkään muun äiti ei kuulemma niin tehnyt.

Näin jälkeenpäin se tuntuu Koskesta kuitenkin hyvältä.

”Välittäminen on ollut niin periksi antamatonta, ettei tullut kuuloonkaan, että olisin pudonnut sinne turvaverkkoon tai minnekään muuallekaan.”

Niin, sen sijaan että Koski olisi pudonnut jonnekin, hän alkoi nousta. Kun hän oli yläasteella, Laihialle perustettiin ensimmäinen nuorisovaltuusto.

Ystävä pyysi Kosken kokoomuksen listoille. Koululainen tutustui puolueeseen ja saattoi jakaa sen arvomaailman.

Politiikka ei vielä tuolloin vienyt Kosken kaikkea aikaa. Hän harrasti tanssia.

”Ilmoitin vanhemmille, että lähden Turkuun taidelukioon ja minusta tulee tanssija. Onneksi isä sanoi, että älä nyt hulluja puhu: et ole lähdössä.”

Lukion Koski kävi Vaasassa. Kaupunki oli tuttu, sillä hän kävi siellä nykytanssitunneilla. Hän esiintyi teatteri- ja tanssiproduktioissa ja teki jopa koreografioita kesäteatteriin.

Kosken mielestä on kuitenkin onni, ettei taiteesta tullut hänelle ammattia. Hänestä tuli hallintotieteiden maisteri.

”Taidealat ovat vaativia, ja niillä on kova kilpailu. Eikä palkkapuolikaan ole kovin hyvä. Koen, että minulla on monipuolisemmat uramahdollisuudet politiikan jälkeenkin jossain muualla kuin taiteilijana.”

 

Bisnestä, Koski vastaa sekuntiakaan miettimättä kysymykseen, mitä hän voisi tehdä poliittisen uransa jälkeen.

Mutta sen aika ei ole vielä. Vaikka Koski sai vuoden 2011 eduskuntavaaleissa alle tuhat ääntä eikä päässyt Arkadianmäelle, työmatka saattaa tulevien tai vuoden 2019 vaalien jälkeen suuntautua sinne.

Keskustaoikeistolaisten Tujusen ja Jyrki Kataisen siirtyminen syrjään puolueen johdosta lisännee kysyntää Kosken kaltaisille markkinaliberaaleille.

Kaikki hyvä kumpuaa Kosken mielestä talouskasvusta, jolle holhous ja verotus ovat myrkkyä. Keskeistä on vapaus.

”Mitä suurempi vastuu on yksilöllä itsellään, sitä tarpeettomampia ovat poliitikot ja virkamiehet tekemään valintoja hänen puolestaan”, Koski sanoo.

Koski vastustaa vimmaisesti kolmikantaa.

Hänen moitteensa eivät kuitenkaan kohdistu pelkästään ammattiliittoihin, vaan lisäksi huomiota tulee kiinnittää lainsäädäntöön.

”Esimerkiksi ammattiyhdistysten järjestämät lailliset lakot aiheuttavat suurta vahinkoa elinkeinoelämälle. Lisäksi ammattiliittojen valta neuvotteluaseman näkökulmasta on kyseenalaisen vahva.”

Koski vastustaa ansioturvan nykyistä kestoa, ay-maksujen verovähennysoikeutta ja yleissitovia työehtosopimuksia. Hänestä työsopimus on vain työnantajan ja työntekijän välistä kaupankäyntiä.

”Jos joku on ahkera ja tekee kovasti töitä, niin sille pitää antaa arvoa eikä – ”, Koski sanoo, pitää tauon ja sihahtaa: ”sosialisoida sitä ahkeruutta”.

Mutta eikö Koskea pelota, että Suomessa kävisi kuin Yhdysvalloissa? Kun matalapalkka-aloilla ammattiliitot ovat heikkoja ja harva kuuluu niihin, kahdellakaan työllä ei usein tule toimeen.

”Jos ajattelen tätä työnantajan näkökulmasta, niin eihän juttu ole se, että maksaa pientä palkkaa, vaan se, että työstä saatu lisäarvo on suurempi kuin työstä maksettava korvaus; toisinpäin se ei toimi.”

Työnantaja ei siis voi maksaa työläiselle enempää kuin tämän työ tuottaa. Koski jatkaa kertomalla esimerkin.

”Sinulla on joku leikkaamassa nurmikkoa kotonasi. Maksat sille vaikka 30 euroa, se on varmaan normaali omakotitalon pihasta. Jos se maksaakin enemmän, niin jossain kohtaa tulee se raja vastaan, jolloin nurmikonleikkuu kannattaa tehdä itse.

Työllisyys paranisi Kosken mukaan myös kannustinloukkuja purkamalla. Joillain aloilla töistä saatava ansio ei ole kilpailukykyinen etuuksiin nähden.

Kysymys siitä, pitäisikö etuuksia sitten pienentää, saa Kosken mietteliääksi. Hän katsoo sivuun, nojaa nyrkkiinsä ja huokaa.

”En tiedä, onko se itsestään selvä ratkaisu. Totta kai työn hinnan pitää olla kilpailukykyinen, mutta mieluummin rakennetaan siltoja kuin poltetaan niitä.”

Koski sanoo uskovansa, että jokainen haluaa perimmältään olla osallinen yhteiskunnassa.

”Mutta kyllähän sukupolvikokemukset kerrostuvat. Kaikki eivät ole lapsena koskaan oppineet, mistä ruoka pöytään tulee, eivätkä saaneet

omilta vanhemmiltaan esimerkkiä työnteosta. Sellaistahan ei kenellekään toivo.”

 

Viime viikot Susanna Koski on kuluttanut tällaisten pohdintojen parissa siksikin, että hän on viimeistellyt yhdessä vasemmistonuorten puheenjohtajan Li Anderssonin kanssa kirjeenvaihtokirjaa Punavihreä, sinivalkoinen (Minerva).

Kirjeiden perusteella naiset ovat täysin eri mieltä lähes kaikesta. Anderssonin ajattelu ei ärsytä Koskea, mutta ei Koski sitä ymmärräkään.

”Mietin usein, että kun Lillä on todella monipuolista tietämystä asioista, niin onko hän todella voinut välttyä kaikelta sellaiselta, mikä olisi saattanut avata uusia näkökulmia?”

Nuorisoliittojen puheenjohtajat ovat tekemisissä vain työasioissa. Koski on kuitenkin Anderssonin haastatteluja luettuaan huomannut, että naisilla on yhteistäkin: molemmat pitävät oluesta ja naisvankilaan sijoittuvasta Orange Is the New Black -televisiosarjasta.

Andersson oli myös nimennyt haastattelussa miellyttäväksi miestyypiksi kanadalaisnäyttelijä Ryan Goslingin, joka kelpaisi Koskellekin. Siinä mielessä laihialaisen omakotitalon kasvatti muistuttaa ketä tahansa nuorta kaupunkilaisnaista.

Kun sotamarsalkan profiilin alla hänen työhuoneensa ikkunalaudalla lojuu vielä espressokone, on pakko kysyä, onko Mannerheimin kuva ripustettu seinälle pilke silmäkulmassa.

”Se oli siinä, kun aloitin”, Koski sanoo. ”Ilkka Kanervan kuvan olen vienyt pois.”

Sitten hän lisää:

”Jos tulet katsomaan sitä, ymmärrät kyllä.”

Kanervan kuvaa säilytetään komeron seinällä. Se on monta kertaa suurempi kuin Mannerheimin kuva – se todella olisi sopimattoman iso Kosken työhuoneeseen.

Kanerva johti kokoomusnuoria 1970-luvun alkupuolella, ja myös hän oli hyvin ristiriitainen puheenjohtaja, tosin neuvostosuhteiden vaalimisen takia. Silti nuorisoliiton puheenjohtajasta tuli nykyisen eduskunnan pitkäaikaisin kansanedustaja.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 42/2014.