”Ei ole täydellistä ihmistä”

1950-luvun Suomessa transsukupuolisia hoidettiin Lapinlahden sairaalassa. Asia oli vieras sekä lääkäreille että lainsäätäjille. Mutta uutiset Tanskasta herättivät uutta toivoa.

historia
Teksti
Ilkka Pernu

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tiistaina 13. huhtikuuta 1954 Lapinlahden sairaalaan saapui psykiatri Erik Anttiselle osoitettu kirje.

”Tietäessäni Teidät, tohtori Anttinen erääksi Suomen huomatuimmaksi sukupuoli asiain tuntijaksi, uskaltaudun kääntyä puoleenne, minulle joka hetki niin keskeisen, mutta silti sekaluontoisen asian korjaamispyrkimyksissä”, kirjeessä sanottiin. Sen oli kirjoittanut 18-vuotias Aale.

”Kehoni on kehittynyt kuin miehellä. Sukupuolielimetkin ovat mielestäni normaalisti muodostuneet, enkä pode oman huomioni mukaan minkäänlaista sukupuolitautia. Kuitenkaan sukupuolielämäni ei ole sopusointuisaa, vaan tunnen miehisessä kehossani naisen sielun.”

Kirje päättyy toiveeseen.

”Kaikki tulevaisuudensuunnitelmani perustuvat siihen, että pääsisin naiseksi.”

 

Pian kirjeen jälkeen Aale saapui sairaalaan Erik Anttisen luo. Lääkärin edessä hän vaikutti ujolta, hieroskeli käsiään ja käsivarsiaan kuten nuorilla neideillä tuohon aikaan oli tapana. Aale kyllä vastaili lääkärin kysymyksiin, mutta ei puhunut lainkaan omasta aloitteestaan.

Äiti oli kuollut, kun Aale oli ollut alle kaksivuotias, joten lapsi oli isoäitinsä kasvattama. Isä oli lähtenyt toiselle paikkakunnalle ja mennyt uusiin naimisiin. Aale oli aina kokenut olevansa tyttö, ja hän kertoi kärsivänsä masennuksesta, kun ei voinut olla sellainen kuin haluaisi olla.

Anttinen tutki Aalen genitaalit – karvoituksen, peniksen ja kivekset – eikä huomannut mitään poikkeavaa. Aale oli fyysisesti mies. Kuitenkin ensi töikseen hän kysyi lääkäriltä, voidaanko hänelle suorittaa sellainen leikkaus, että hänestä tulisi nainen. Se oli hänen ainoa syynsä olla klinikalla.

Kun Aale kuuli, ettei leikkausta tehtäisi, hän halusi lähteä sairaalasta. Lääkärit yrittivät estää ja kehottivat häntä miettimään asioita seuraavaan päivään.

Mutta Aale lähti eikä enää koskaan palannut.

 

Vuonna 1954 Suomessa ei ollut transsukupuolisia – lääketieteellisessä mielessä. Transsukupuolisiksi nykyisin kutsuttuja ihmisiä kuitenkin oli, ja heitä yritettiin auttaa. Se oli vaikeaa, sillä ilmiölle ei ollut vielä sanoja.

Sairaalat olivat ottamassa käyttöön uutta tautinimistöä, jossa ensimmäistä kertaa määriteltiin myös seksuaalisia häiriöitä. Anomalia sexualis, seksuaaliset anomaliat, johon luettiin myös transvestismi, oli yksi psykopatian kahdeksasta alakategoriasta.

Halu pukeutua toisen sukupuolen vaatteisiin ei kuitenkaan ollut diagnoosi, vaan yksi psykopatologisista oireista.

Aalen kohdalla kyse oli jostain muusta: samastumisesta toiseen sukupuoleen kuin siihen, johon hänet oli määritelty.

1950-luvulla Lapinlahden sairaalan psykiatrian klinikka oli erikoistunut seksuaalisten ongelmien hoitamiseen. Vuosina 1954–1968 klinikalla hoidettiin yhtätoista potilasta. Neljä heistä oli määritelty naiseksi, seitsemän mieheksi.

Tämän artikkelin lähdemateriaalina ovat klinikan potilaskertomukset. Koska aineisto on määritelty arkaluonteiseksi, jutussa esiintyvien potilaiden nimet on muutettu. Heistä käytetään ajalle tyypillisiä sukupuolineutraaleja nimiä.

Lisäksi potilaskertomuksissa olevia termejä on nykyaikaistettu. Esimerkiksi transseksuaali-sanan sijaan käytetään sanaa transsukupuolinen ja hermafrodiitin sijaan intersukupuolinen.

Vaikka potilaat eivät osanneet sanallistaa kokemustaan, he tiesivät tarkkaan, mitä he eivät olleet – sitä sukupuolta, joksi heidät oli määritelty syntymässä.

Christine Jorgensen vuonna 1943, 1952 ja 1975. Hän lähetti keskimmäisen kuvan vanhemmilleen kirjeessä, jossa kertoi leikkauksesta.
Christine Jorgensen vuonna 1943, 1952 ja 1975. Hän lähetti keskimmäisen kuvan vanhemmilleen kirjeessä, jossa kertoi leikkauksesta. © Bettmann / Getty Images

Se, millä tavalla transsukupuolisia sotien jälkeen alettiin hoitaa, juontaa Impi Viktoriaan. Lääkäri Akseli Nikula esitelmöi tästä ”homoseksualiteettisesta tapauksesta” vuonna 1919 Duodecim-seuran kokouksessa.

Impi syntyi maaliskuussa 1892. Lapsena hän viihtyi poikien leikeissä, piti viilaamisesta ja veistotöistä, kiipeili puissa ja ammuskeli kaaripyssyllä. Sen sijaan sukankutominen ja muut naisten käsityöt tuntuivat vastenmielisiltä.

Aikuistuttuaan Impi alkoi työskennellä kiertokoulunopettajana Keski-Suomessa, mutta ei sopinut muottiin. Hänen käytöstään kuvailtiin miesmäiseksi, omituiseksi ja tavallisuudesta poikkeavaksi. Hän poltti tupakkaa ja käytti alkoholia, mikä oli naiselle, erityisesti opettajalle,  paheksuttavaa.

Impi sai potkut heinäkuussa 1914. Hän oli lopettanut opettamisen kaksi viikkoa ennen päättäjäisiä ja lähtenyt naisystävänsä matkaan.

Potkujen jälkeen Impi leikkautti tukkansa lyhyeksi ja kampasi sen jakaukselle. Hän käytti pukua jättäen ylimmät napit auki ja etsi töitä – miehenä.

Pian hän joutui ongelmiin, kun kirkkoherranvirastossa huomattiin, että hän oli väärentänyt muuttokirjansa. Virallisen nimen tilalla luki Esko Olavi Aarnio.

Poliisikuulustelussa hän totesi, ettei ollut tehnyt väärennystä vahingoittaakseen ketään, vaan ainoastaan koska halusi olla mies.

Impi lähetettiin mielentilatutkimukseen, mitä hän protestoi.

”Vaikka veri vuodatettaisiin, vaatii oikeutensa olla mies, koska tuntee ettei ole täydellinen nainen”, Nikula kirjoittaa esitelmässään.

Sairaalassa Impin epätoivo syveni. Hän yritti paeta ja kuristaa itsensä lakanalla.

Impi todettiin psykopaattiseksi eli sairasmieliseksi henkilöksi. Nikulan tulkinnan mukaan potilas oli naishomoseksuaali, joka ”kieron sukuviettinsä välillisen vaikutuksen kautta joutuu ristiriitaan voimassa olevan yhteiskuntajärjestyksen kanssa”.

Potilaan myöhemmistä vaiheista ei ole tarkkaa tietoa. Nikulan mukaan hän ei ikinä löytänyt omaa paikkaansa yhteiskunnassa, vaan vaelteli eri työpaikoissa niin miehen kuin naisenkin rooleissa.

Kaupunkien järjestyssäännöissä pukeutuminen toisen sukupuolen vaatteisiin oli kielletty naamioitumisena.

Impi jäi 1900-luvun alkupuolen Suomessa kuriositeetiksi, mutta maailmalla tieto karttui. Saksalainen lääkäri, seksuaalisuuden tutkimuksen pioneeri Magnus Hirschfeld alkoi 1920-luvulla hoitaa transihmisiä ja muita sukupuolivähemmistöjä. Hän myös suoritti tiettävästi maailman ensimmäisen sukupuolenkorjausleikkauksen.

Hirschfeldin tutkimus oli uraauurtavaa, mutta siitä ei ole ollut iloa myöhemmille sukupolville: kun Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa vuonna 1933, hän ensi töikseen määräsi sulkemaan Hirschfeldin klinikan.

Lauantaiaamuna 6. maaliskuuta natsijärjestön opiskelijat hyökkäsivät klinikalle ja alkoivat tuhota sitä. Iltapäivällä saapuivat SA-joukot, jotka lastasivat instituutin kirjaston rekkaan.

Neljä päivää myöhemmin kirjaston kymmenettuhannet dokumentit ja kirjat roihusivat Berliinin oopperatalon edessä natsien ensimmäisessä kirjaroviossa.

 

Kauno tajusi teini-iässä, että hän on erilainen kuin muut pojat. Hän sisusti huoneensa feminiinisesti, laittoi verhoihinkin rusetit. Hän oli aina viihtynyt tyttöjen kanssa, mutta murrosiässä oli alkanut tuntea voimakasta seksuaalista vetoa miehiin.

Toisinaan hän kulki naisten vaatteissa ja rannalla hän saattoi esiintyä naisten uimapuvussa. Unissaan hän oli naisen roolissa. Nämä unet olivat väkivaltaisia: miehet raiskasivat hänet. Silti hän nautti niistä.

Hän yritti elää miehen elämää, mutta huonoin tuloksin. Sen ainoan kerran, kun hän oli sukupuoliyhteydessä naisen kanssa, se oli tuntunut luonnottomalta.

Tilanne muuttui kestämättömäksi, kun Kauno rakastui miespuoliseen työtoveriinsa. Hän työnsi tunteen syrjään, mutta se ei auttanut. Koko ajan tuli uusia rakastumisia.

Tammikuussa 1953 hän luki Seura-lehdestä jutun amerikkalaisesta Georg Jorgensenista, joka ”on nyt neiti”, Christine. Kööpenhaminassa Tanskan valtionsairaalassa oli suoritettu onnistuneesti sukupuolenkorjausleikkaus. Jutussa operaatiota kutsuttiin kaksi vuotta kestäneeksi sairaalakäsittelyksi.

Lääketieteellinen kastraatio oli Tanskassa sallittua ihmisille, jotka kärsivät seksuaalisuudesta. Jorgensen ei ollut ensimmäinen sukupuoltaan korjannut henkilö, mutta hänestä tuli aikansa julkkis, kun New York Daily kertoi asiasta.

Seuran juttu päättyy toiveeseen, että jonain päivänä Christine löytäisi miehen, joka johtaisi hänet alttarin eteen ja joka jakaisi hänen kanssaan ”elämän ilot ja murheet kuten nainen ja mies ne toisensa löydettyään keskenään jakavat”.

Jorgensenin tarinan innoittamana Kauno meni Lapinlahden sairaalaan vuonna 1962 saadakseen psykiatrisen suosituksen leikkaukselle.

Hän vaati painokkaasti saada kastraation. Hän oli osastolla erittäin ahdistunut ja pelkäsi, että joku saisi tietää hänen olevan siellä.

Leikkaukseen ei suostuttu.

 

Sodanjälkeisessä Suomessa homoseksuaalisista teoista voitiin tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Transihmiset olivat lain silmissä samassa asemassa.

Osa transsukupuolisista saattoi joutua hankaluuksiin myös siksi, että monien kaupunkien järjestyssäännöissä pukeutuminen toisen sukupuolen vaatteisiin oli kielletty naamioitumisena.

Asia oli vieras paitsi lainsäätäjille myös lääketieteelle. Lapinlahden sairaalan psykiatrisella klinikalla vallitseva suuntaus oli psykoanalyysi. Transsukupuolisuus tulkittiin homoseksuaalisuuden ääri-ilmentymäksi, joka johdettiin lapsuuteen.

Potilaskertomusten psykiatriset tulkinnat toistuvat lähes identtisinä.

Useissa tapauksissa homoseksualismin alkusyyksi nähtiin dominoiva äiti tai poissaoleva isä. Sukupuolirooli näkyi jo lapsuudessa. Pojiksi määritellyt leikkivät nukeilla ja heillä oli ainoastaan tyttöjä leikkikavereina.

Klinikalla potilaat olivat harvinaisen avoimia. He selvästi luottivat psykiatreihin, joille he pystyivät – ehkä ensimmäistä kertaa elämässään – kertomaan oman tarinansa ja toiveensa.

Eräs 1960-luvun alussa sairaalaan tullut potilas kirjoitti hoidossa ollessaan pitkän kirjeen, jonka hän omisti lääketieteelle.

”Saan lausua tuhannet vilpittömät kiitokseni Lääkäriä kohtaan, kaikesta ymmärtäväisyydestä ja hoidosta, siis vieläkin lausun tuhannet kiitokseni Tohtorille sekä kaikille sairaanhoitajattarille kaikesta ystävällisyydestä, jota olen saanut osakseni kokea sairaalassa.

Minä toivon, kaikesta sydämestäni, että minä saan, sukupuolisesti, muuttua tytöksi. Minä haluan olla tyttö ja rakastan silloin elämääni ja olen onnellista onnellisempi tyttönä elämässäni ja saan nauttia täysin siemauksin.

Minä en halua jatkaa elämää miehenä haluan päästä kahleista vapauteen, pukeutua todella naiseksi itseni. Tämä on minun vaatimukseni.”

Lääkärit kuitenkin kieltäytyivät leikkauksesta. Potilaskertomuksen mukaan tapaus ei protestoinut vaan tyytyi tilanteeseen kuin nainen.

”Potilaan mielestä naisen luonteeseen ei sovi sanoa vastaan tai ilmaista itseään voimakkaasti. Ei näytä millään lailla mieltään asian johdosta, vaan hymyilee aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.”

 

Vuonna 1963 Raunia odottivat kutsunnat. Hän mietti itsemurhaa usein ja jopa kulki unilääkeputki taskussaan. Se oli hänelle varaventtiili, pakotie, jos tilanne kävisi liian tukalaksi.

Hän oli aina halunnut olla tyttö. Lapsena hän oli leikkinyt siskojensa kanssa tyttöjen leikkejä. Koulussa hän vältteli poikien seuraa ja erityisesti voimistelua, jottei hänen tarvitsisi riisuuntua poikien nähden. Armeijassa ei enää voisi vältellä riisuuntumista. Siksi hän haki apua Lapinlahden sairaalasta.

Ensin suoritettiin perusteelliset somaattiset testit: tutkittiin genitaalit, minkä jälkeen virtsasta otettiin hormonimääritykset ja limakalvoilta kromosomitestit. Toisinaan tehtiin myös sperma-analyysi ja urografia eli munuaisten varjoainekuvaus. Potilailta testattiin luustoikä ja väriaistit. Estrogeenitasot mitattiin, samoin etsittiin valkosolutyyppejä, joita esiintyy ainoastaan naisilla.

Suomessa lääkärit eivät suositelleet leikkausta, ellei testeissä löytynyt näyttöä, että henkilö on biologisesti toista sukupuolta tai henkilöllä on molempien sukupuolien ominaisuuksia.

Usein testit tehtiin Marian sairaalassa. Jos niissä ei todettu mitään erikoista, potilas lähetettiin Lapinlahteen psykiatriselle klinikalle.

Myös Rauni olisi halunnut saada leikkauksen, jossa hänen sukupuolensa korjattaisiin. Lääkärien mukaan Rauni oli ulkoisesti hontelo feminiinisesti käyttäytyvä poika, mutta testit olivat lahjomattomat: hän on mies.

Kun lääkärit eivät suostuneet leikkaukseen, Rauni alkoi itkeskellä ja hän menetti ruokahalunsa. Vähitellen hän kuitenkin rauhoittui ja kertoi aikovansa yrittää toteuttaa naisellisuutta vain sisäisessä elämässä. Mukaansa Rauni sai lääkärintodistuksen. Apulaislääkäri Pekka Putkonen ei suositellut nuorukaista armeijaan, ei edes kutsuntoihin.

”Asevelvolliseksi joutuminen johtaisi helposti vaikeisiin sielullisiin reaktioihin ja itsemurhavaaraan.”

Lääkärit kieltäytyivät leikkauksesta. Potilas ei protestoinut vaan tyytyi tilanteeseen kuin nainen.

Kun 21-vuotias Ellis saapui Lapinlahden sairaalaan psykiatrin vastaanotolle vuonna 1964, hänen käytöksensä oli korostetun miehekästä. Kädenpuristus oli liioitellun tiukka ja hän kiroili runsaasti.

Ellis kieltäytyi kaikesta psykiatrisesta hoidosta ehdottomasti. Hän tunsi entuudestaan mahdolliset hoitokeinot. Neuvostoliitossa oli lääkäreitä, jotka voisivat leikata häneltä naisen tuntomerkit ja kasvattaa hormoneilla miehen tuntomerkit tilalle, Ellis kertoi.

Sairaalassa hänet todettiin fyysisesti normaaliksi naiseksi. Siksi pääpaino oli psykiatrisessa tutkimuksessa. Hänellä todettiin psykoseksuaalinen häiriintyminen, joka juontui isäsuhteesta.

Sodasta palannut isä oli ollut ankara ja pelottava. Hän uhkaili perhettä kirveellä ja muilla teräaseilla, käytti liikaa alkoholia, puhui rivouksia ja oli yrittänyt itsemurhaa kipulääkkeillä.

Myös Ellisin veli oli ollut väkivaltainen ja uhannut tappaa Ellisin kieroonkasvaneen sukupuolisuuden takia.

Kuten lähes aina aiemmin, tälläkin kertaa lääkärit kieltäytyivät leikkaamasta potilasta. Hän sai ainoastaan lääkettä tuskaisuuden lievittämiseksi.

Ellis ei luovuttanut, vaan yritti hakea apua monesta muusta paikasta, muun muassa Pitkäniemen sairaalasta ja Neuvostoliitosta. Kaikkialla kieltäydyttiin.

Tukholmassa Karoliinisessa sairaalassa oltiin valmiita tekemään sukupuolenkorjausleikkaus, mutta Ellisillä ei ollut silloin siihen rahaa. Leikkaus maksoi tuolloin noin 2 000 markkaa.

Mutta ajat olivat muuttumassa.

 

Tieto transsukupuolisuudesta oli lisääntynyt maailmalla 1960-luvun aikana. Yhdysvalloissa San Franciscossa Harry Benjaminin johtamalla klinikalla oli tehty onnistuneita leikkauksia. Samoin Tukholmassa, jonka klinikan johtaja Jan Wålinder kehitti vuonna 1968 transsukupuolisuuden operatiivisen hoidon edellytykset.

Ohjenuoraa alettiin noudattaa myös Suomessa, jossa asiaan vihkiytyi lääkäri Kalle Achté. Ohjeiden mukaan lääkärin on seurattava potilasta henkilökohtaisesti vähintään kahden vuoden ajan. Tänä aikana henkilön oli pitänyt elää uuden sukupuolen roolissa, jotta hän voisi osoittaa, että hän selviytyy siitä.

Henkilöllä ei myöskään saanut olla psykoottisia reaktioita ja persoonallisuuden rakenteen tuli olla sellainen, että ”hän kestää ne vaikeudet jotka aina kohtaavat transseksuaalia”.

Psykiatrit olivat portinvartijoita, ja suomalaiset lääkärit olivat varovaisia. Sukupuolenkorjausleikkauksista oli huonoja kokemuksia. Yksi ensimmäisistä suomalaisista leikkauksista tehtiin vuonna 1958. Henkilö sanoi pian operaation jälkeen julkaistussa lehtijutussa olevansa naisena ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen. Onni ei kestänyt. Myöhemmin hän kertoi julkisuudessa katuvansa hoitoja ja palanneensa elämään jälleen miehenä.

Osa sukupuolenkorjausoperaatioon päässeistä joutui kirjoittamaan lupauksen, etteivät he astu asian kanssa julkisuuteen.

Lopulta Ellis haki lääkintöhallituksen kautta kastraatiolupaa ja myös sai sen. Operaatio oli ilmainen, mutta professorit varoittelivat, että se tulee olemaan kivulias.

Ellisille tehtiin usean vuoden aikana yhteensä 33 plastista operaatiota. Leikkausten jälkeen Ellisin elämä muuttui täysin. Tuskaisuus, yksinäisyys ja itsemurha-ajatukset poistuivat.

Itse asiassa oireet poistuivat jo silloin, kun hän sai tietää, että hänet tullaan leikkaamaan.

 

Vuoteen 1971 mennessä Suomessa tehtiin kahdeksan sukupuolenkorjausleikkausta. Niiden lisäksi osa potilaista on saattanut saada apua Neuvostoliitosta, osa Tukholmasta, Berliinistä, Casablancasta tai San Franciscosta.

Lapinlahden sairaalan aineisto ei myöskään kerro koko totuutta transsukupuolisten määrästä Suomessa: klinikalle tuli vain ihmisiä, jotka halusivat lääketieteellistä apua.

Transseksualismi-diagnoosi lisättiin tautiluokitukseen vuonna 1969. Kaksi vuotta myöhemmin homoseksuaaliset teot poistettiin Suomen rikoslaista.

Sukupuolipoliittinen taistelu oli kuitenkin vasta edessä. Vuonna 1974 perustettiin Seksuaalinen tasavertaisuus, joka myöhemmin muutti nimensä Setaksi.

Ellis ei saanut tukea vähemmistöjen asiaa ajavilta järjestöiltä, vaan Jumalalta.

Hän rukoili usein. Jumalan läheisyys vahvisti ja helpotti elämää. Tietenkin tuntui vaikealta muuttaa Jumalan kätten työtä, mutta hän lohdutti itseään.

”Ei ole täydellistä ihmistä.”

Video: Christine Jorgensenin kotiinpaluu. (Lähde Youtube/British Pathé)

Jutun tiedot perustuvat aate- ja oppihistorioitsija Katariina Parhin aineistoon, jonka hän on kerännyt psykopatia-diagnoosia käsittelevää väitöskirjaansa varten. Parhi väittelee tohtoriksi kesäkuussa Oulun yliopistosta. Muita lähteitä ovat muun muassa historiantutkija Julian Honkasalon haastattelu sekä teokset Sateenkaari-Suomi (Like, 2007) ja Salattu, hävetty ja vaiettu (Vastapaino, 2015).