Trikoot päällä Petteri Tikkanen on Black Peider: ”Minullakin on oikeus olla kaikkein kovin”
Taiteilija ammentaa sarjakuviinsa aineksia omasta elämästään.
Kengistä se näkyy, sarjakuvataiteilija Petteri Tikkasen ratkaisukeskeinen asenne. Hän on maalannut korjauslakalla valkoiset tähdet mustien lenkkarien kärkiin. Nuorempana Tikkanen teki samanlaiset maihinnousukenkiin, joilla tuli käveltyä paljon.
”Jos oli yhtään heikompi hetki ja pää painuksissa, niin näkyi ne tähdet. Hei, minä olen tähti!”
Iisalmessa asuva Tikkanen näyttää elokuun lopussa Helsingissä, miten oopperaa voi tehdä piirtämällä. Alban Bergin säveltämä klassikko Wozzeck esitetään Musiikkitalossa. Kun Florian Boesch ja Karita Mattila laulavat aarioita, Tikkanen kynäilee samaan aikaan tulkintoja mustasukkaisuusdraaman kohtauksista. Yleisö näkee työn kaikki vaiheet valkokankaalta.
Samana viikonloppuna Tikkanen osallistuu Helsingin sarjakuvafestivaalille, jonka visuaalisen ilmeen hän on tänä vuonna suunnitellut. Silloin rauhallinen perheenisä pukeutuu pääkallohuiviin ja painitrikoisiin ja muuttuu uhoavaksi showpaini-rock-otukseksi nimeltä Black Peider. Taistelijahahmo on tällä kertaa selostaja, joka lataa hurmosta kansainväliseen sarjakuvamaaotteluun.
Riehakkaat Peider-performanssit ovat jatkuneet yli 15 vuoden ajan – niin kauan, että kukaan ei enää ihmettele kiltin Petterin ja hurjan Peiderin näennäistä ristiriitaa.
Wozzeckin ohjaaja on Helsingin juhlaviikkojen johtaja Erik Söderblom, joka on vaatinut Suomeen lisää yhteispeliä eri taiteenlajien välille. Ilmaisumuotoja sujuvasti yhdistävä Tikkanen voisi olla Söderblomin näkemyksen ruumiillistuma. Sarjakuvien tekeminen häilyy usein taustalla, kun hän esittää musiikkia.
”Jos keikka menee huonosti, siitä voi saada ainesta sarjakuvaan.”
Nimi Peider on Petterin, bikerin ja spiderin sekoitus. Sen keksi Anssi Kasitonnina paremmin tunnettu monialataiteilija Anssi Heinonen.
Ars Fennicalla palkittu Heinonen ja Tikkanen olivat 1990-luvulla yhtä aikaa Lahden muotoiluinstituutin opiskelijoita. Heistä tuli vaihtoehtobändi Hämärä N:o 5:n tähtiä. Tikkasella oli liuta Hämärä-projekteja eri formaateissa, kaikkea kauhusarjakuvasta skeittivideoon. Kun kysyttiin kuulumisia, hän vastasi ”tekevänsä jotain Hämärää”.
Bändin kuvioihin kuului rosoisen musisoinnin lisäksi oma sankarimytologia. Anssi Kasitonnin hahmo oli Sceltrix-ninja. Keikkavarusteisiin kuului soitinten ohella Commodore 64 -räiskintäpeli Raid Over Moscow kylmän sodan ajalta. Valinta oli enemmän nostalginen kuin poliittinen.
Tikkasella oli yhtä vähän kokemusta ammattimaisesta showpainista kuin Kasitonnilla japanilaisista ninjoista. Häntä innostivat meksikolaisen painin naamiomiehet, jotka urheilun ohessa seikkailivat sadunomaisissa elokuvissa, sekä Charles Burnsin El Borbah -sarjakuvan tyly painietsivä.
Kokeellisessa popbändissä Selfish Shellfish laulanut Roosa Voima näki Hämärä n:o 5:n varhaisia keikkoja Lahdessa. Muusikot antoivat kaikkensa. Eräs biisi katkesi ennenaikaisesti, kun Heinonen menetti tajuntansa hoettuaan ”Do you love me now”.
Voima rakasti ”yli- ja alipukeutua näyttävästi” ja oli paikalla vihreissä trikoissa. Peiderin uhittelu oli tarttuvaa ja innosti huutamaan takaisin lavalle. Samalla sai alkunsa Voiman oma superminä Green Giant, joka tuntui materialisoituivan vihreän kankaan läpi.
Voima ja Tikkanen alkoivat järjestää yhdessä Bronttosaurusten öiksi kutsuttuja rockhenkisiä showpaini-iltamia, joista molempien bändit saivat näkyvyyttä. Otteluiden koreografiaa treenattiin Tikkasen vuokra-asunnon piharakennuksen varastossa.
Koska toiminnalla piti olla motiivi, he keksivät, että supersankaripainijat olivat toistensa arkkiviholliset pesulassa sattuneen trikoovarkauden takia. Otteluissa lentänyt punainen neste oli elintarvikeverta, mutta tasaväkiset ottelut äityivät hurjille kierroksille. ”Julma ilme ei ollut vain meikkiä, eläydyin täysillä”, Voima muistaa.
Kun Green Giant paiskasi Black Peiderin Helsingin Semifinal-klubin lattiaan, Peiderin rintalasta ”juilahti”. Se oli eräs syy lopettaa supernujakat.
Nykyisessä bändissään SUPOssa Tikkanen laulaa ilman trikoita, mutta uskoo Black Peiderin seikkailujen jatkuvan eläkkeelle asti. Hahmo on luonnollisesti myös sarjakuvasankari.
Jos vartalo menettää notkeutensa iän myötä, se voi tehdä voimahahmosta vielä kiinnostavamman.
”Olen tällainen lihavanpuoleinen ja jytäkkä ukkeli”, Tikkanen sanoo. ”Kun lähden trikoissa rähjäämään, se on tavallaan statement: minullakin on oikeus olla kaikkein kovin.”
Muutkin kuin Roosa Voima ovat kokeneet Black Peider -keikat vapauttavina. Katsojat ovat paikalle tullessaan saattaneet tapella, alkaneet nauraa ja lähteneet kavereina kotiin. Naiskatsojan mieli oli maassa lapsenlapsen sairauden takia. Keikan jälkeen nainen tuli kertomaan, että Peider huusi hänen pahan olonsa pois.
”Tuollaiset hetket saavat jatkamaan tätä touhua.”
Tikkanen kertoo kasvaneensa todella miehisten miesten varjossa. Sillä on jotain tekemistä liioitellun machoilun kanssa. Kun leppoisa mies esiintyy sotaisana tyyppinä, ”se ei ole hirmu kaukana siitä, missä juuret ovat”.
Petteri Tikkasen suurtyö on Kanerva- ja Eero-nimisten lasten varttumista kuvaava moniosainen, elämänmakuinen sarjakuva. Maaseutukaupunkiin sijoittuvan tarinan eräs jännite nousee siitä, että Kanerva aikuistuu nopeammin kuin samanikäinen Eero.
”Eero on ollut lapsena arka ja Kanerva päällepäsmäri, suojeleva hahmo”, Tikkanen kertoo. ”Kanervan pitää nyt tehdä irtiottoja.”
Pitkä albumien sarja alkoi viime vuosikymmenellä ja jatkunee pitkään. Lukijakunta kansainvälistyi tänä vuonna, kun Tikkanen löysi kustantajan Ranskasta ja Saksasta.
Kliseinen ajatus siitä, kuinka muutto kaupungista maaseudulle ja mieluiten synnyinseudulle inspiroi, tuntuu olevan Tikkasen kohdalla totta. Ensimmäistä Kanerva-albumiaan, joka oli myös Taideteollisen korkeakoulun lopputyö, hän teki pieninä pätkinä kahdeksan vuoden ajan. Asuinpaikat olivat akselilla Lahti–Liminka–Rovaniemi–Helsinki–Lapinlahti.
Iisalmessa samankokoisen albumin piirrokset syntyvät puolessa vuodessa. Luultavasti tekemistä edistää se, että tarinat kytkeytyvät vahvasti Tikkasen nuoruuden kokemuksiin seudulla. On mentävä paikan päälle ymmärtääkseen, miten vahvasti.
Tikkasen eno Martti Ryhänen ottaa meidät vastaan pellon laidalla olevassa talossaan Iisalmen Ryhälänmäessä. Hän on Kanervan vahvan, käsistään kätevän ja vaitonaisen sedän esikuva.
Olohuoneen vitriinin alahyllyillä on Ryhäsen vuolemia aseiden ja lintujen pienoismalleja, ylempänä koiranäyttelyjen ja traktorinkiihdytyskilpailujen palkintoja.
”Perkele, pidä hyppysissäs, niin voit pitää asetta, ei tarvii aseenkantolupaa”, isäntä tokaisee hyväntahtoisesti ja ojentaa koivusta puukolla tekemänsä pikku Kalašnikovin. Hän on rakentanut myös kulkuvälineitä hevosten kärryistä mopoon ja traktoriin.
Taloa ympäröivät Eeron ja Kanervan seikkailuista tutut näkymät. Petteri varttui Iisalmen kaupunkimaisemissa mutta ahkeroi kesäisin peltotöissä enon apuna.
Eila Tikkanen, Petteri Tikkasen äiti, näytteli parturikampaajan työnsä ohessa Iisalmen teatterissa, jonka lastennäytelmissä Petteri teki pieniä rooleja. Eila myös kirjoitti kansankomedioita omista kokemuksistaan.
Petteri Tikkanen uskoo perineensä enolta rakentamisen taipumusta ja äidiltä draaman tajua: ”Rakentelen maailmoja, sarjakuvan maailmoja.”
Myös itsensä alttiiksi laittaminen kuuluu Tikkasen sarjakuvamaailmaan. 1993 hän vei ensimmäisiä pienlehtiään Iisalmen Info-kirjakaupan eteen.
”Jaoin niitä ihmisille ja kysyin, haluatteko kenties tukea suomalaista sarjakuvaa.”
Koulupoika Eero löytää rannalta haavoittuneen linnun ja haluaa sen lemmikikseen. Eeron ukki, vähäpuheinen sotaveteraani, lyö kärsivän eläimen hengiltä parvekkeen kaidetta vasten. Näin alkaa Eero-albumi Mopo.
Kaide löytyy Tikkasen tädin rantatalon takaa. Täällä asui sotaveteraani-isoisä, edesmennyt mies sarjakuvan ukkihahmon taustalla.
Tikkasen täti Kaisa Tikkanen tulee takapihalle. Petterin lapsena ukin kanssa käymiä keskusteluja nousee mieleen. ”Sotajuttuja kävitte läpi ja ukki antoi elämänohjeita, miten käyttäytyä tyttöjen kanssa.”
Kerran Petteri piirsi sudenkorennon monesta eri kulmasta ja näytti työtä ukille, joka ei osannut sanoa oikein mitään.
”Hän vastusti kaikkea taidetta ja teatteria, vain työnteko oli tärkeää”, Kaisa Tikkanen sanoo isästään. Joka tapauksessa ukki oli ”suoraselkäinen periaatteen mies”. Sarjakuvahahmon olemus on Kaisan mukaan kohdallaan.
Kun Petteri oli käynyt peruskoulun loppuun, oli pukupäivän aika. Hän juhli esittämällä kavereineen yhdysvaltalaisia Helvetin enkeleitä. ”Prätkäjengi” ajoi polkupyörillä ja Petterin kypärää koristi Amerikan koviksilta matkittu hakaristi. Ukki järkyttyi symbolista ja meni tekemään ilmoituksen poliisille, joka antoi teinien touhuta.
Asetelma toistuu Mopo-albumissa vailla poliisilla käymistä. Tikkanen ei halunnut saattaa ukkia naurunalaiseksi.
Pihalla olisi pitänyt olla Harley Davidson.
Isä oli luvannut teini-ikäiselle Petterille, että tämä saa harrikan, jos ei polta eikä juo ennen täysi-ikäiseksi tulemista.
18-vuotispäivänä pihalla seisoi moottoripyörä, mutta merkki oli Honda Shadow. Toisaalta Petteri oli lipsunut ottamalla yhden Sinisen enkelin lomamatkalla Kreikassa.
Isä oli metallialan työmies, joka varjeli poikaa alkoholilta samalla kun oma juominen aiheutti pahenevia ongelmia. Vastaava kuvio varjostaa Tikkasen sarjakuvien perhettä. Eeron tarinassa on luvassa taideopintojen lisäksi isän alkoholiongelmia.
Tikkasen isä kuoli 54-vuotiaana myrkytykseen kokeiltuaan metanolia. Motiivit mietityttävät yhä. ”Ehkä hän kerjäsi huomiota tai yritti uhmata kuolemaa.”
Tikkanen muistaa ohjenuoranaan isän neuvon äidille: jos kirjoitat hänestä kirjan, älä arkaile vaan kerro kaikki juuri niin kuin se on tapahtunut.
Elämäkertaromaania ei ole kirjoitettu, mutta sarjakuvasta ainakin puolet perustuu elettyyn elämään. Tikkanen ei tunne painetta eikä uhoa suhteessa vanhempiinsa. Olennaista on, että tietyt kokemukset auttavat tavoittamaan oikean sävyn.
”Isä heittää Eerolle karua läppää humalapäissään: ’Piirrä poika vitunkuva, vittu on viiden lapsen äidillä.’ Jos sitä ei olisi tapahtunut, en olisi saanut suht herkullista kohtausta sarjakuva-albumiin.”
Joulukuussa 40 täyttävä Tikkanen katsoo olevansa kaukana nuoruutensa ”kirkasotsaisesta naiiviudesta”. Tulevat sarjat saattavat olla vakavampia, mutta taistelu turhantärkeyttä vastaan jatkuu.
”Aina välillä tulee tarve heittää homma vähän läskiksi. Se saattaa olla sarjakuvieni suola.”
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa