Hän: Tran Minh Nhu Nguyen
Pieni venepakolainen päätyi Suomeen yli kolme vuosikymmentä sitten. Kuusi vuotta sitten hän palasi Vietnamiin.
Oli huhtikuinen yö 1979, kun kymmenvuotias Tran Minh Nhu Nguyen ahtautui isänsä ja veljensä kanssa rannikkokalastusalukseen Etelä-Vietnamissa. Vietnamin sota oli päättynyt kommunistien voittoon, ja Nguyenin perheestä oli tullut hyljeksittyjä toisen luokan kansalaisia.
Tran Minh käpristyi kannelle. Alus oli vain 18-metrinen, ja pakolaisia oli yli 300.
Meri kuohui, ja aallot iskivät alukseen. Hän itki pelosta, kun thaimaalaiset merirosvot hyökkäsivät Siaminlahdella. Katsoi kauhuissaan, kun Malesian rannikkovartioston vartijat löivät pakolaisia, myös hänen isäänsä. Vartiosto hinasi heidät yöllä kauas avomerelle, kohti Indonesiaa.
Heidät jätettiin yksin myrskyävälle merelle. Alus kallistui, paniikki kasvoi. Yksi miehistä sekosi ja hyppäsi yli laidan. Vanhus ja pikkutyttö kuolivat. Kuudentena päivänä aluksen moottori hajosi.
Lopulta malesialaiset kalastajat hinasivat heidät autiolle Tulain saarelle.
Tran Minh oli paratiisissa. Hän ui valkeilla hiekkarannoilla, kalasti ja keräsi äyriäisiä. Hänen isänsä rikkoi kookospähkinöitä juotavaksi ja irrotti aluksesta hytin suojaksi lapsilleen. Kuukauden kuluttua heidät kuljetettiin piikkilangalla rajatulle Cheratingin pakolaisleirille.
Pakolaiset halusivat Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Kanadaan. Kun suomalainen valtuuskunta saapui valitsemaan sata kiintiöpakolaista, yksikään ei tahtonut Neuvostoliiton naapurimaahan. Kohta Tran Minh Nhu Nguyenin isä nosti kätensä ja sanoi, että hän lähtisi poikineen Suomeen.
He olivat Suomen ensimmäisiä vietnamilaisia venepakolaisia ja ensimmäinen pakolaisperhe, joka yhdistettiin Suomessa. Tran Minhin äiti, sydänsairas isosisko ja pikkuveli saapuivat Ho Chi Minh Citystä, entisestä Saigonista, tammikuussa 1981.
Tuosta on nyt reilut kolmekymmentä vuotta, ja mitä on tapahtunut?
Tran Minh Nhu Nguyen asuu Hanoissa, Vietnamin pääkaupungissa. Hän valmistui lääketieteen tohtoriksi Suomessa, opiskeli kenttäepidemilogiksi Ranskassa ja palasi Vietnamiin Maailman terveysjärjestön WHO:n neuvonantajana vuonna 2007.
Vietnam oli kehittynyt harppauksin.
”Vietnamilla on kaikki edellytykset, kuten yliopistot ja sairaalat, mutta asiat voisivat olla paremmin”, hän toteaa nyt, kuuden vuoden kehitystyön jälkeen.
Marraskuussa 2007 Tran Minh aloitti työnsä Hanoissa suurin odotuksin. WHO ja Vietnamin terveysministeriö olivat sopineet hienosta koulutusohjelmasta, jonka avulla uusia tartuntatauteja, kuten sarsia ja lintuinfluenssaa, voisi torjua aiempaa tehokkaammin.
H5N1-tyypin lintuinfluenssa oli riehunut Aasiassa, erityisesti Vietnamissa.
Koulutukseen oli varattu miljoonia Yhdysvaltain dollareita. Terveysministeriöstä löytyisi poliittista tahtoa ja häneltä syntyperäisen vietnamilaisen kykyä ymmärtää paikallista ajattelutapaa.
Mutta kokoukset viivästyivät ja aikataulut venyivät.
Hän oli pettynyt mutta yritti ymmärtää, kuinka valtavasti kansainvälistä huomiota Vietnam sai sarsin ja lintuinfluenssan jälkeen. Valtion virkamiehet suorastaan haalivat uusia projekteja, sillä he saavat projekteista päivärahoja Hanoin ulkopuolisilta kokouspäiviltä.
Virkamiehen palkka on vajaat 120 euroa kuussa.
”On helppo ynnätä, että muutaman päivän päiväraha kaksinkertaistaa virkamiehen kuukausitulon.”
Tran Minh istuu WHO:n ilmastoidussa toimistossa, lasitalossa Hanoin keskustassa, yllään rento paitapusero ja farkut. Hän selittää koruttomasti, kuinka hän yritti olla optimistinen, kunnes päätyi siihen, ettei Vietnam ole tarpeeksi kiinnostunut kansainvälisestä terveystyöstä.
Hän sanoo, että Vietnamin valtion pitäisi turvata virkamiestensä perustoimeentulo, jos se todella haluaisi satsata terveydenhuoltoon ja koulutukseen.
”Sanoin vaimolle, että ehkä minua ei tarvita Vietnamissa.”
Tran Minh päätti olla kärsivällisempi. Maailman parantaminen ei sujuisikaan lonkalta, vaikka hän olisi kuinka motivoitunut, sillä valtion pitää kyetä ottamaan vastaan apua. Avunantajien taas pitää ymmärtää todellisuus ja miettiä, missä muodossa apua annetaan.
Hän ottaa esimerkiksi Kuolleet sorsat on haudattava -kampanjan, jossa maanviljelijä saa valtiolta korvauksen kuolleesta linnusta.
Moni viljelijä elää alle eurolla päivässä. Hän nylkee mielummin sorsan ja vie sen torille myytäväksi, sillä markkinahinta on korvausta parempi.
Miksi lintuinfluenssaa pitää torjua juuri Vietnamissa? H5N1-tyypin lintuinfluenssa tappoi eniten ihmisiä Indonesiassa, Egyptissä ja Vietnamissa, Tran Minh vastaa heti.
Uusin H7N9-lintuinfluenssavirus levisi keväällä Kiinassa ja Taiwanissa, Vietnamin naapureissa, ja tähän mennessä se on tappanut 45 ihmistä.
Virus voi levitä Vietnamiin ja koko maailmaan, Tran Minh selittää. Vielä ei edes tiedetä, mistä eläimestä H7N9-virus leviää ihmisiin.
”Keräämme tietoa H7N9-viruksesta, ja seuraamme tarkasti tilannetta.”
Vuonna 2003 puhjennut H5N1-virus on tappanut 380 ihmistä ja tartuttaa edelleen naapurimaassa Kambodžassa. Tran Minh ei tiedä, miksi virus levisi aluksi erityisesti Vietnamissa, mutta selittää, että maaseudulla ihmiset ja eläimet asuvat tiiviisti yhdessä.
Hän on juuri kertomassa, että WHO:n Vietnamin-toimisto seuraa myös mers-koronavirusta, enterorokkoa ja dengue-kuumetta, kun sihteeri kurkistaa ovenraosta. Tran Minh vaihtaa hetkessä suomen kielen vietnamiin ja kohta englantiin, sillä hänen on soitettava pikaisesti esimiehelleen.
Varsin kansainvälistä elämää, ja sellaista Tran Minh halusikin.
”Olen etuoikeutettu”, hän toteaa. ”Olen asunut kuusitoista vuotta Vietnamissa ja kaksikymmentä vuotta Suomessa, välillä Ranskassa ja Filippiineillä, ja olen aina viihtynyt.”
Tran Minh Nhu Nguyen oli jo lapsena etuoikeutettu. Hän syntyi vuonna 1969 Etelä-Vietnamin rannikolla Quy Nhonissa, jossa hänen isänsä työskenteli Binh Dinhin maakunnan maankäyttöosaston päällikkönä.
Vietnamin sota oli kääntymässä etelän tappioksi, mutta Tran Minh vietti suojattua elämää.
Perhe muutti Tra Vinhiin, lähemmäksi Etelä-Vietnamin pääkaupunkia Saigonia. Nguyen leikki sotaa kotonaan, kun isä piti sotaharjoituksia toimistonsa virkamiehille. Sodasta hän muistaa vain väijytyksen, johon perhe joutui Etelä-Vietnamin armeijan sotilassaattueessa.
Saigon kukistui 30. huhtikuuta 1975. Tran Minhin perhe olisi päässyt Yhdysvaltoihin, mutta isä ei uskaltanut lähteä, sillä neljäs lapsi syntyisi hetkellä minä hyvänsä. Isä päätti luottaa siihen, että hänen isänsä, ylemmän kaartin kommunisti, saisi jälkeläisensä turvaan.
Mutta isä joutui kolmeksi vuodeksi uudelleenkoulutusleirille, pakkotyöhön.
Isä menetti kansalaisoikeutensa. Tran Minh ei pääsisi yliopistoon, eikä sydänsairas sisko saisi hoitoa. Jäi vain yksi vaihtoehto: vanhemmat eroaisivat muodollisesti, ja perhe jakaantuisi.
Isä poikineen saapui Suomeen elokuussa 1979. Tran Minh muistaa, kuinka hän sai käytetyt mutta puhtaat vaatteet, voita ja leipää, jonka päälle hän ripotteli sokeria. Hän joutui terveystarkastukseen, jossa hänestä löytyi matoja, ja siirtyi sopeutumiskurssille opiskelemaan suomea.
”Koulussa olin kuin eksoottinen eläin. Välillä olin vinosilmä, mutten välittänyt.”
Suomalainen tukiperhe alkoi kutsua Nguyeniä ”Topiksi”. Elämästä tuli muuutenkin suomalaista. Isä työskenteli maanmittaushallituksessa, lapset kävivät koulua. Iltaisin Topi veti luistimet jalkaansa huoneessaan ja laskeutui hissillä lähes suoraan Maunulan jäälle Helsingissä.
Hän oli uuttera oppilas, josta tuli laudaturin ylioppilas. Intohimoinen kalastaja, joka kiinnostui kalan anatomiasta ja sitä kautta lääketieteestä. Hän valmistui Turun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta, siirtyi kansanterveystyöhön ja halusi kansainvälisiin tehtäviin.
”Ajattelin, että jos maailma ei parane, voin aina parantaa yhtä henkilöä”, hän naurahtaa ja huomaa, että hänen on kiirehdittävä viikon viimeiseen kokoukseen.
Seuraavana päivänä on lauantai, ja Tran Minh vie poikansa Hugon tenniskilpailuihin. Hugo ei yllä finaaliin, joten he palaavat iltapäivällä kotiinsa Hanoin vesikylään, jonka suomalaiset rakennuttivat vesihuoltohankkeen työntekijöille 1980-luvulla. Asuntojen kattotiiletkin ovat Suomesta. On leikki- ja tenniskenttä, uima-allas, sauna ja kerhotila, jonka hyllyistä löytyy pölyttyneitä Kodin Kuvalehtiä, Valittuja Paloja ja Seuroja 1990-luvulta.
”Kotoista”, Tran Minh toteaa ja kattaa jääteetä terassipöydälle.
Hän käy pääpiirteittäin läpi uraansa: kuinka hän väitteli lääketieteen tohtoriksi hinkuyskästä ja työskenteli Kansanterveyslaitoksessa ennen kuin lähti apulaisasiantuntijaksi WHO:n Manilan aluetoimistoon Filippiineille, jossa hän keskittyi lastentautien ehkäisyyn.
Mukana seurasivat ranskalainen Marie-vaimo ja vuoden ikäinen Hugo, joka oli syntynyt Turussa. Louis ja Roman syntyivät Manilassa. Sieltä perhe jatkoi Pariisiin, jossa Tran Minh opiskeli kenttäepidemilogiaa eli tartuntatautien seurantaa ja torjuntaa.
Tran Minh valpastui, kun WHO:lla avautui neuvonantajan tehtävä Hanoissa.
”Hain varta vasten Vietnamiin. Olen maanpakolainen synnyinmaassani, tunnen sympatiaa tätä maata kohtaan”, hän sanoo ja katsoo kysyvästi Hugoa, joka yrittää keskeyttää isänsä.
Tran Minh pahoittelee, koska joutuu poistumaan hetkeksi. Sellainen hän on: miellyttävä, mutkaton ja kohtelias. Innokas tennispelaaja, joka kilpailee harrastajasarjassa, ja ahkera asiantuntija, jolla on vahva tausta hengitystieinfektioiden torjunnassa.
Näin sanovat entiset kollegat Suomesta. Yksi heistä korostaa, että Topi on lottovoitto Vietnamille.
Tran Minh palaa kohta ja toteaa, että hän tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, mikä on eduksi Vietnamissa. Mutta löytyy hänestä huonojakin piirteitä: hän on itsekäs, sillä hän ajattelee itseään ja läheisiään ensin, kun pitäisi kyetä ajattelemaan ihmisten yhteistä hyvää.
”Yritän tehdä hyvää. En ole silti ensimmäinen, joka huolehtisi muista ihmisistä.”
Tran Minh Nhu Nguyen väistelee selvästi kysymystä, miltä tuntuu paeta synnyinmaastaan toisen luokan kansalaisena ja palata takaisin korkeakoulutettuna hyväntekijänä.
Hän vastaa tyyliin: ”Onhan se erikoinen juttu” tai: ”Kaksijakoinen asia.”
Suomalaisena hän näkee, millaista osaamista ja välineistöä kenttätyöstä puuttuu. Vietnamilaisena hän ymmärtää, miten ihmiset hänen ympärillään toimivat. Vietnam on sentään sosialistinen yksipuoluevaltio, jolla ei ole kunnon oppositiota eikä yhteisiä pelisääntöjä.
Vietnamin on pakko muuttua, hän sanoo. Selkeät, kaikille yhteiset pelisäännöt on luotava, ja koulutetuille ja osaaville ihmisille pitää antaa mahdollisuus luotsata valtiota eteenpäin.
”Miksi Vietnam voitti siirtomaaisäntänsä Ranskan vuonna 1954? Siksi, että köyhillä kansalaisilla oli yhteinen päämäärä. Nyt sellaista ei ole. On harvoja etuoikeutettuja ja köyhä kansa.”
Selvää on, että Tran Minh kuuluu etuoikeutettujen joukkoon.
