Teki Putin mitä vain, Aleksanteri-instituutista löytyy aina ymmärtäjä
”Esiintyessään julkisuudessa tutkijat edustavat aina itseään”, puolustautuu instituutin johtaja Markku Kivinen.
”Putin sanoi ihan suorasanaisesti, että Venäjä ei aio liittää Krimiä Venäjään”, Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro analysoi Iltalehden haastattelussa maaliskuussa 2014.
Hänen mukaansa Venäjä yritti päinvastoin rauhoitella Ukrainan tilannetta ja löytää siihen poliittisen ratkaisun. ”Lehdistötilaisuuden ydin oli se, että sotilaalliset toimet suljettiin pois.”
Suomen johtavan Venäjä-tutkimuslaitoksen tutkimusjohtajan arvio ei olisi voinut mennä pahemmin pieleen. Krimin niemimaa liitettiin Venäjään kansainvälisistä vastalauseista piittaamatta ja Venäjän tukemat kapinalliset aloittivat sodan Itä-Ukrainassa.
Heinäkuussa 2014 Kangaspuro osallistui Ukrainan tilannetta koskevaan keskusteluun Suomi-Areena-tapahtumassa Porissa. Hän syytti kriisin kärjistymisestä Ukrainan hallitusta ja Yhdysvaltoja.
”Joka kerta, kun jenkkipresidentti on ollut heikoilla, hän on aloittanut yhden sodan, näinhän se vanha totuus kuuluu”, hän perusteli keskustelutilaisuuden jälkeen Iltalehdelle.
Pari päivää myöhemmin Kangaspuroa haastateltiin asiantuntijana Yleisradiossa, kun Amsterdamista Kuala Lumpuriin matkalla ollut malesialainen matkustajakone oli ammuttu alas Ukrainan ilmatilassa. Kangaspuro arvioi, että Venäjä oli tragedian suurin häviäjä. Hänen mukaansa presidentti Vladimir Putin oli ottanut etäisyyttä Itä-Ukrainan kapinallisiin ja pyrki löytämään kriisiin poliittisen ratkaisun.
Kansainvälinen tutkijaryhmä on osoittanut sittemmin, että malesialaiskone ammuttiin alas venäläisellä Buk-ohjuksella. Riippumattoman Bellingcat-ryhmän mukaan ohjuksen laukaisivat nimenomaan venäläiset sotilaat.
Markku Kangaspuroa pidetään yhtenä Suomen johtavista Venäjä-asiantuntijoista ja häntä haastatellaan usein tiedotusvälineissä. Ukrainan kriisin aikana monet ovat kuitenkin ihmetelleet, mihin tarvitaan tutkijoita, jotka toistelevat vain Kremlin näkemyksiä.
Kangaspuron lausunnot ovat herättäneet kritiikkiä myös yliopistolla. Keskustelu karkasi julkisuuteen elokuussa 2014, kun yksi opiskelijoista julkaisi instituutin sähköpostilistalla tuohtuneen mielipidekirjoituksen. Sen mukaan Kangaspuron puheet muistuttivat enemmän Venäjän valtiollista propagandaa kuin asiantuntijan objektiivisia kommentteja.
Kangaspuro kiisti väitteet. Hän korosti, että yliopistoyhteisön tehtävänä on analysoida kriittisesti kaikkien osapuolten eli myös Yhdysvaltojen toimintaa.
Sosiaalisessa mediassa muistutettiin Kangaspuron taistolaismenneisyydestä ja siitä, että hän toimii yhä taistolaisliikkkeen aikoinaan valtaaman Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtajana. Kritiikki on kohdistunut myös laitoksen johtajaan, professori Markku Kiviseen. Myös hänen katsottiin suhtautuvan liian ymmärtäväisesti presidentti Putinin politiikkaan.
Turun yliopiston Venäjän talouden professori ja Pan-Eurooppa-instituutin johtaja Kari Liuhto sanoo, että Aleksanteri-instituutin johdon kommentteja ihmeteltiin tuolloin ”aika laajalti”. Hän muistuttaa, että myös muutamat kansanedustajat esittivät Krimin valtauksesta samantyylisiä käsityksiä kuin Kangaspuro. ”Vieläkin ihmetyttää, mitä niiden taustalla oikein oli.”
Liuhto panee asian osittain median syyksi. Tiedotusvälineet valitsevat usein helpoimman tien haastattelemalla tutkijoita, jotka joutuvat kommentoimaan asioita nopeasti ja kylmiltään. Siinä tulee helposti virheitä.
Ajatus Venäjän tutkimiseen erikoistuneen instituutin perustamisesta syntyi 1990-luvun puolivälissä, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi. Brysselissä oli kiitelty Suomen Venäjän-tuntemusta, vaikka se oli tosiasiassa varsin ohutta.
Suomessa oli siihen aikaan vain kourallinen Venäjään erikoistuneita tutkijoita kuten Osmo Jussila, Urpo Kivikari, Ilmari Susiluoto, Pekka Sutela, Tauno Tiusanen ja Timo Vihavainen. Hekin tarkastelivat Venäjää usein lähinnä Suomen näkökulmasta.
Vihavaisen mukaan kehuttu Venäjän-tuntemus perustui yksinkertaisesti siihen, että monet suomalaiset olivat tottuneet toimimaan venäläisten kanssa.
Aleksanteri-instituutiksi ristitty laitos perustettiin tyhjän päälle. Alkuvaiheessa sille oli varattuna vain kaksi työhuonetta yliopiston vanhan kemian laitoksen tiloista.
Sutela korostaa, ettei tavoitteena edes ollut varsinainen tutkimuslaitos, vaan verkottaja ja koordinoija, joka rahoittaisi eri yliopistoissa ja tiedekunnissa tehtävää Venäjä-tutkimusta. Toisin sanoen eri yliopistojen taloustieteilijät tutkisivat Venäjän taloutta, politologit politiikkaa ja historiantutkijat historiaa.
”Ajattelimme, että instituutissa työskentelisi noin neljä ihmistä, joista yksi vastaisi puhelimeen ja kolme muuta seuraisi tarkasti, mitä eri yliopistojen laitoksilla oli tekeillä”, Sutela muistelee.
Laitoksen johtajaksi nimitettiin Lapin yliopiston sosiologian professori Markku Kivinen. Valinta oli yllätys. Paikkaa oli hakenut myös Vihavainen, jota pidettiin tuohon aikaan Suomen johtavana kommunismin ja Venäjän tutkijana.
Kivinen oli tutkinut valtio- ja oikeusteorian kehitystä 1920-luvun Neuvostoliitossa. Hänellä oli yhteyksiä Venäjän sosiologipiireihin, mutta häntä ei pidetty varsinaisena Venäjä-eksperttinä.
”Vihavainen oli tieteellisesti ansioituneempi”, myöntää emeritusprofessori Pekka Pesonen, joka kuului johtajan valintaa valmistelleeseen työryhmään.
”Katsoimme kuitenkin, että Kivisellä oli enemmän organisaattorin kykyä, josta tässä tehtävässä oli keskeisesti kysymys.”
Aleksanteri-instituutin johtokunnassa vuosina 1999–2002 istunut emeritusprofessori Urpo Kivikari muistelee, että hanke herätti vastustusta tutkijapiireissä. Kyse oli ennen kaikkea rahasta.
”Maakunnissa Aleksanteri-instituutti nähtiin käenpoikasena, joka söisi muilta resurssit”, Kivikari tiivistää.
Pelko oli aiheellinen. Kivikari on havainnut, että Venäjä-tutkimukseen on nykyisin hankalampi löytää rahoitusta Aleksanteri-instituutin ulkopuolella.
Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen on puolustanut tomerasti instituuttiaan ja sen tutkijoita julkisuudessa esitettyä suomettumiskritiikkiä vastaan ja tekee sen nytkin.
”Esiintyessään julkisuudessa tutkijat edustavat aina itseään”, hän sanoo.
”Meillä on aika laaja skaala näkemyksiä siitä, kuinka Venäjää pitäisi arvioida ja niin pitää ollakin. Me emme pyri vaikenemaan Venäjän tekemisistä tai torjumaan sitä koskevaa kritiikkiä.”
Kivisen mukaan Aleksanteri-instituutti tarkastelee kaikkia suurvaltoja ”samalla metodologisella apparaatilla”. Hän ei hyväksy Venäjän etupiiriajattelua ja tuomitsee Krimin valtauksen kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Mutta samalla hän muistuttaa Yhdysvaltain roolista suurvaltojen geopoliittisessa pelissä.
Kivinen korostaa, että Suomen ulkopolitiikka tarvitsee tässä tilanteessa tarkkaa analyysia siitä, mitä riskejä erilaisiin valintoihin liittyy.
”On aika helppo tapa kuitata monimutkaiset ongelmat kuvittelemalla, että toisessa ääripäässä ovat Nato-intoilijat ja toisessa päässä suomettuneet, ja että valinta on tehtävä näiden vaihtoehtojen välillä.”
Kivisen mielestä niin sanottu Nato-optio ja Yhdysvaltojen kanssa tehtävä yhteistyö ovat Suomelle tärkeitä asioita. Mutta jos Baltiassa syntyisi sotilaallinen konflikti, Suomen ja Yhdysvaltojen intressit olisivat erilaisia.
”Me olemme yksinkertaisesti liian vaarallisessa paikassa.”
Aleksanteri-instituutti on kasvanut Kivisen johdolla yhdeksi maailman suurimmista Venäjän-tutkimukseen erikoistuneista laitoksista. Tutkijoita on yli 40. Sen lisäksi instituutissa vierailee vuosittain 13 ulkomaista tutkijaa. Vierailijahakemuksia on tullut vuoden 2008 jälkeen noin 1 300.
Merkittävä osa vierailevista tutkijoista tulee Yhdysvalloista ja Venäjältä. Valtaosa venäläisistä on opiskellut aikaisemmin maailman huippuyliopistoissa, kuten Oxfordissa, Cambridgessa ja Harvardissa.
”Voimme valita tänne alan ehdottomat huiput. Se on meille erittäin hieno resurssi”, Kivinen sanoo.
Aleksanteri-instituutilla on 4,5 miljoonan euron vuosibudjetti. Opetusministeriö rahoittaa toiminnasta runsaan kolmanneksen. Loput saadaan Suomen Akatemialta ja esimerkiksi EU:sta, pohjoismaisista rahastoista, suomalaisilta säätiöiltä ja yrityksiltä.
Rahoituspohja vahvistui tuntuvasti 2012, kun Suomen Akatemia valitsi Venäjän modernisaation valinnat -hankkeen huippuyksiköksi vuosiksi 2012–17. Huippuyksiköt ovat suomalaisen tutkimuksen lippulaivoja, joiden tarkoituksena on avata tieteellisen tutkimuksen avulla näkymiä poliittiseen päätöksentekoon. Venäjän tutkimuksen huippuyksikössä on mukana tutkijoita myös Tampereen yliopistosta ja Helsingin yliopiston nykykielten laitokselta.
Huippuyksikön tutkimuskohteeksi määriteltiin kehityksen haasteet, erityisesti talouden rakenteiden modernisointi. Kriitikoiden mielestä aika on ajanut koko hankkeen ohi, sillä presidentti Putin on käytännössä hylännyt Dmitri Medvedevin kaudella rummutetun modernisaatiohankkeen.
Kivinen on eri mieltä, hänen mukaansa modernisaation haasteet ovat ennallaan, vaikka Venäjällä nyt meneekin huonosti.
Aleksanteri-instituutin maisterikoulusta on valmistunut tähän mennessä noin 350 opiskelijaa. Opetus toteutetaan eri yliopistojen valtakunnallisella yhteistyöllä.
Suomen Kuvalehden haastattelemat opiskelijat vaikuttavat valtaosin tyytyväisiltä opetuksen tasoon. He kehuvat koulun tarjoamia kontakteja eri alojen Venäjä-asiantuntijoihin sekä monipuolisia opintoja eri yliopistoissa Suomessa ja muualla Itämeren alueella.
Kritiikkiä tulee opetuksen hajanaisuudesta ja Helsinki-keskeisyydestä. Maisterikoulu on teoriassa valtakunnallinen, mutta todellisuudessa maakuntayliopistojen opiskelijoilla on heikommat mahdollisuudet kuin helsinkiläisillä.
Opiskelijajärjestö Sasha ry:n puheenjohtaja Johanna Kiviranta pitää opetuksen tasoa vaihtelevana. Hän kertoo pohtineensa ajoittain, suhtautuuko osa instituutin opettajista Venäjään liian positiivisesti.
”Täällä pitää osata harrastaa omaa kritiikkiä. Toisaalta saa erilaisen näkökulman verrattuna mediassa usein esiintyvään näkemykseen, jossa Venäjä on aina väärässä oleva vihollinen.”
Kivirannan mielestä kysymys ei ole suomettumisesta vaan siitä, että Venäjän todellisuutta seurataan myös muusta kuin länsimaisesta näkökulmasta. Opetuksessa käsitellään hänen mukaansa myös Venäjän kipupisteitä, kuten Ukrainan kriisiä sekä talouden heikkoa tilaa.
Kivisen kannalta kiusallisin episodi liittyy Johan Bäckmanin väitöskirjaan. Hän toimi vastaväittäjänä, kun se hyväksyttiin vuonna 2006 kolmanneksi korkeimmalla arvosanalla magna cum laude approbatur.
Dosentti Bäckman tunnetaan Putinin politiikan hurmoshenkisenä puolustajana, joka levittää Suomea koskevia valheita Venäjän mediassa. Hän on osallistunut aktiivisesti Suomen ja Venäjän välisiin lapsikiistoihin ja väittänyt, että sosiaaliviranomaisille on annettu erityiset ohjeet siitä, kuinka venäläisiltä äideiltä otetaan lapset huostaan. Hän oli myös Venäjän palkkaamana vaalitarkkailijana Krimin kyseenalaisessa kansanäänestyksessä maaliskuussa 2014.
Bäckmanin väitöskirjan pääväitteet olivat, että itärikollisuutta on liioiteltu Suomessa vahvasti, ja ettei Venäjällä ylipäätään ole mafiaa.
Muutama vuosi sitten epäiltiin, että Bäckman olisi keksinyt itse lähdeaineistonsa saadakseen tukea omalle agendalleen. Samalla kysyttiin, onko Aleksanteri-instituutin tapana päästää kritiikittömästi läpi venäjämyönteisiä tutkimuksia.
Kivinen kiistää syytökset jyrkästi. Hänen mukaansa Bäckmanin aineisto oli asianmukaista. Hän myöntää kuitenkin, että johtopäätöksissä oli paljon kummallisuuksia.
”Väitöskirjan alku ja teoreettinen viritys oli aika hyvä”, hän sanoo. ”Mutta loppupuolella Bäckman hyväksyy tilastoja tutkimatta yksittäisen venäläisen tutkijan kannan, jonka mukaan Venäjällä on vähemmän väkivaltarikollisuutta kuin Suomessa.”
Kivinen muistuttaa, että tarkastusprosessi oli kokonaisuudessaan Helsingin valtiotieteellisen tiedekunnan asia. Bäckman ei ole ollut Aleksanteri-instituutin tohtorikoulussa eikä instituutti edes myönnä tohtorin tutkintoja.
Kivinen kiinnitti väitöskirjan puutteisiin huomiota jo väitöstilaisuudessa. Hänen mukaansa opinnäytteessä oli kuitenkin niin paljon ansioita, että se päätettiin hyväksyä.
”Olisimme antaneet Bäckmanille valtavan hyvän aseen, jos häntä olisi kohdeltu toisenlaisten pelisääntöjen mukaan kuin muita.”
Perustamisvaiheessa Aleksanteri-instituuttia markkinoitiin tutkijoille yksikkönä, joka koordinoisi eri yliopistojen Venäjä-tutkimusta ja hankkisi sille rahoitusta. Emeritusprofessori Urpo Kivikarin mukaan tämä ei ole toteutunut.
”En oikein hyväksy Aleksanteri-instituutista sanaa koordinoiva. Se on selkeästi Helsingin yliopiston yksikkö”, hän sanoo.
Aleksanteri-instituutin ylivalta tutkimusrahoituksessa herättää kateutta ja katkeruutta muissa yliopistoissa. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa Venäjän talouden tutkimus on supistunut murto-osaan takavuosista.
Venäjää tutkitaan jonkin verran myös Lappeenrannan ja Itä-Suomen yliopistoissa sekä Helsingin yliopiston Renwall-instituutissa.
Renwallissa pitkään työskennellyt yliopistolehtori Arto Luukkanen on arvostellut vuosien mittaan voimakkaasti Aleksanteri-instituutin toimintaa. Tällä kertaa hän kieltäytyy haastattelusta. Hän toteaa ainoastaan, että instituutin maisterikoulu on korkeatasoinen ja monitieteinen kokonaisuus, jolla on mahdollisuuksia erottautua kilpailijoistaan.
Kyselimme myös naapurimaiden tutkijoiden käsityksiä suomalaisesta Venäjä-tutkimuksesta ja Aleksanteri-instituutista. Osa ei halunnut kommentoida omalla nimellään.
Aleksanteri-instituuttia arvosteltiin ”suomettuneisuudesta” ja siitä, että sen tutkimusaiheet ovat ”pehmeitä ja marginaalisia”. Sen sijaan Ulkopoliittisen instituutin, Suomen Pankin ja Turun yliopiston tutkimustyö sai kiitosta.
Pietarin valtionyliopiston ja Bolognan yliopiston professorin Stanislav Tkatšenkon mielestä Aleksanteri-instituutti hukkaa voimavaransa keskittymällä Venäjän modernisaatioon. Sen vuoksi laitos ei tuota olennaista uutta tietoa turvallisuuskysymyksistä, diplomatiasta, Venäjän sisäpolitiikasta eikä vaaleista.
”Suomalainen tutkimus nykyisestä kriisistä ja Ukrainaan tapahtumiin liittyvistä asioista on minusta yksinomaan pitkästyttävää. Sen lukeminen olisi ajanhukkaa”, hän toteaa.
Tarton yliopiston vieraileva professori Andrei Makarytšev pitää Aleksanteri-instituuttia hyvänä foorumina suomalaisten ja venäläisten tutkijoiden vuoropuhelulle.
Norjan Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-yksikön johtaja Helge Blakkisrud kiittää Aleksanteri-instituuttia siitä, että se on kouluttanut Suomeen uuden asiantuntijasukupolven ja tuonut maahan korkeatasoisia kansainvälisiä tutkijoita.
”Kysymyksessä on pitkän aikavälin investointi”, hän tähdentää. ”Instituutti on ollut olemassa jo 20 vuotta, mutta kestää vielä jonkin aikaa, ennen kuin näemme kaikki sen tuottamat tulokset.”
Tärkeimpänä rahoituksen välittäjänä Aleksanteri-instituutti sanelee pitkälti tutkimuksen aiheet. Professori Pekka Sutelan mielestä tutkimus on suuntautunut alusta alkaen yksipuolisesti humanistisiin tieteisiin. Hän muistuttaa, että opetusministeriö määritteli perustamisvaiheessa panopistealueiksi taloushallinnon ja politiikan.
”Aleksanteri-instituutissa ei ollut alun perin yhtäkään taloustieteilijää, vaan taloutta tutkivat sosiologit”, hän sanoo.
Timo Vihavaisen mielestä tutkimus keskittyy liikaa yhteiskuntatieteisiin, erityisesti sosiologiaan. Vastaavasti Venäjän historian tutkimusta väheksytään tietoisesti.
”Liika keskittäminen ei ole hyvästä. Paremman laatuista tutkimusta syntyisi, jos pienemmät yksiköt laitettaisiin kilpailemaan keskenään”, Vihavainen sanoo.
Myös Venäjän poliittisen järjestelmän ja turvallisuuspolitiikan kriittinen tutkimus on ollut vähäistä. Tilanne saattaa kohentua lähiaikoina, jos Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteinen professuurihanke toteutuu.
Venäjän politiikkaa tutkitaan myös Ulkopoliittisessa instituutissa, jonka ohjelmajohtajaa Arkadi Mošesia pidetään erittäin terävänä analyytikkona. Häntä ei kuitenkaan käytetä kommentaattorina televisiossa ja radiossa, koska hän ei puhu suomea.
Venäjän taloutta tutkitaan Suomen Pankissa, Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa sekä Turun yliopiston Pan-Eurooppa-instituutissa. Laitoksen johtaja Kari Liuhto kaipaisi Aleksanteri-instituutilta enemmän ajankohtaista tutkimusta siitä, kuinka talouskriisi vaikuttaa Venäjän yhteiskuntaan.
”Meidän pitäisi tietää paremmin, mitä tapahtuu lähialueilla, Karjalan tasavallassa, Pietarissa, Leningradin oblastissa, Muurmanskissa ja Kaliningradissa, joka on Venäjän sotilaallinen keskittymä lähipiirissä.”
Venäjän tutkimukseen tarvittaisiin myös lisää rahaa. Liuhdon mukaan Venäjä-osaajia tarvitaan paljon, kun Venäjällä menee hyvin, mutta heitä tarvitaan kaksi kertaa enemmän kun siellä menee huonosti.
Ja pian menee todella huonosti. Liuhto pelkää, että Venäjä on ajautumassa samanlaiseen kaaokseen kuin 1990-luvun alussa.